Samana vuonna Annan kanssa Kellokoskelle tuli töihin ylilääkäri Aarne Soininen. He alkoivat kehittää psykiatrista hoitoa ammatillisempaan suuntaan.
Anna syntyi vuonna 1891 Hangossa ruotsinkielisen perheen kuudentena lapsena. Hänen isänsä oli kirvesmies ja äiti hoiti perheen seitsemää lasta. Anna sai käydä yhteiskoulua jo 1910-luvulla, vaikka työväen lapset pääsivät laajemmin oppikouluun vasta 1920-luvulla.
Anna suoritti sairaanhoitajattaren opinnot Helsingin Marian sairaalan kolmivuotisessa koulussa. Valmistuttuaan hän aloitti työt Sipoossa Nikkilän mielisairaalassa osastonhoitajana, sittemmin ylihoitajana. Hän vieraili Saksassa Guterslhon mielisairaalassa ja inspiroitui työhoidosta. Myöhemmin hän aloitti hoitomuodon myös Kellokosken sairaalassa. Potilaat tekivät töitä muun muassa sairaalan talleilla, navetassa ja sikalassa.
Köyhien ”hourujen” elämä ei herättänyt monenkaan hoitajan ammatillisia intohimoja.
Vanhan laitoksen uudistaminen oli valtava urakka. Hänen tavoitteenaan oli potilaiden paras, ja se vaati myös asennemuutosta. Varakkaiden sielunterveydellisiä ongelmia hoidettiin tavallisissa sairaaloissa, eikä köyhien ”hourujen” elämä herättänyt monenkaan hoitajan ammatillisia intohimoja.
Muutostyön Anna aloitti perusasioista: päiväjärjestyksestä, puhtaudesta, siisteydestä ja viihtyisyydestä. Se kysyi sitkeyttä. Vaatiessaan potilaille kunnollisia ruokailuvälineitä pelkän alumiinikulhon ja lusikan sijaan hän kävi lääkintöhallituksessa. Kertoman mukaan hän istui eväineen lääkintöhallituksen eteisessä pitkä musta takki päällään ja musta hattu päässään eikä suostunut riisumaan niitä, ennen kuin hänet otettiin vastaan. Hän myös uhkasi kirjoittaa sanomalehteen.
Ruokasaleihin hankittiin pohjalaista talonpoikaistyyliä olevat huonekalut.
Sinnikkyys palkittiin. Laitokselle myönnettiin määräraha, jolla Anna hankki 1 003 posliinilautasta, 264 paria veitsiä ja haarukoita, 635 ruokalusikkaa sekä kahvikuppeja ja -lautasia. Muiden mielisairaaloiden johtajat hämmästelivät sitä, että potilaat kykenivät syömään posliiniastioista rikkomatta niitä.
Annan aloitteesta Kellokoskella poltettiin pakkopaidat ensimmäisenä mielisairaalana Suomessa. Pakalén myös poistatti sairaalaa kiertäneen aidan ja julisti koko Kellokosken kylän potilaiden ulkoilualueeksi.
Kaunis ja viihtyisä hoitoympäristö oli Annasta tärkeä osa toipumista. Ruokasaleihin hankittiin pohjalaista talonpoikaistyyliä olevat huonekalut, päivähuoneisiin radiokaiuttimet ja jokainen potilas sai oman yökaapin ja suljettavan lipaston.
Osastojen viihtyisyyttä parannettiin tekstiilien, verhojen ja seinäryijyjen lisäksi taideteoksilla, mikä antoi kunnan päättäjille aihetta kritisoida ylihoitajaa liian arvokkaista hankinnoista. Taideteoksia hankittiin Pakalénin aikana 120. Hän oli hyvä taiteen tuntija, ja hän pyysi hankintoja tehdessään tarvittaessa arviointeja ammattilaisilta. Tauluja maalasivat myös potilaat, joista osa oli taiteilijoita.
Lisäksi sairaalassa kudottiin suuria ryijyjä. Ne saivat käsityötaiteen näyttelyissä palkintojakin. Erilaiset retki- ja muut laskut, joita ei katsottu sairaalamenoiksi, vähennettiin ylihoitajan palkasta.
Sota-aikana Kellokosken sairaalaan tuotiin yhteensä 400 niin kutsuttua siirtopotilasta Etelä-Karjalasta Rauhan sairaalasta, Viipurista Papulan sairaalasta ja Tammisaaresta Tammiharjun sairaalasta.
Kellokosken potilasmäärä nousi yli tuhanteen. Anna päätti rakentaa karjalaispotilaille Karjalaispaviljongin vanhaan meijeriin. Sen ympärille tuli puisto, joka nimettiin Annanpuistoksi. Paviljongin lähelle Anna rakennutti kappelin.
Esimiehenä Anna oli määrätietoinen ja vaativa. Hän ohjasi palkkaamansa henkilökuntaa tarkasti ja valvoi, että hänen määräyksiään noudatettiin. Hän teki joka aamu kierroksen osastoilla ja tarkasti, olivatko potilaat käyneet pesulla ja oliko hammasharjoja käytetty.
Tiukkuus ja niukkasanaisuus – jotka ehkä osin johtuivat hänen ruotsinkielisyydestään ja heikosta suomen kielen taidostaan – herättivät hoitajissa kunnioitusta ja myös pelkoa. Toisaalta hän osoitti kiitollisuuttaan ja kunnioitustaan henkilökuntaa kohtaan sekä huumorintajuaan potilaille. Kellokosken museossa on potilaiden Annasta tekemiä oivallisia pilapiirustuksia sekä hänen työ- ja juhlapukunsa.
Tiukkuus ja niukkasanaisuus herättivät hoitajissa kunnioitusta ja myös pelkoa.
Koulutetun henkilökunnan saaminen vaati ponnisteluja. Vuonna 1936 lääkintöhallitus nimitti Kellokosken sairaalan opetussairaalaksi, ja siellä alettiin järjestää kursseja sairaanhoitajaoppilaille. Opetuksen aloittamisen mahdollisti samana vuonna rakennettu hoitajattarien asuntola Impilinna.
Opettajaksi tuli osastonhoitaja Lyyli Kinnunen, joka kirjoitti Pakalénin ohjauksessa mielisairaanhoidon ensimmäisen suomenkielisen oppikirjan. Se julkaistiin 1938 yhdistettynä professori Martti Kailan kirjoittamaan oppikirjaan Mielitaudit.
Uudet hoitomuodot, kuten perhe- ja työhoito, edellyttivät kansainvälistä tietoa ja kokemusta. Anna lähettikin hoitajia eri puolille Eurooppaa: Saksaan, Ruotsiin, Tanskaan, Norjaan ja Englantiin.
Anna Pakalén jäi eläkkeelle 1955. Eläkepäivänsä hän vietti lapsuudenkaupungissaan Hangossa, jonne hän kutsui vieraakseen sekä hoitajia että potilaita.
Anna Riitta Jyrkinen: Pakalén, Anna. Kansallisbiografia-verkkojulkaisu.
Ilkka Taipale: Mielisairaalassa, Into 2017.
Dokumenttiprojekti: Hulluus kylässä. Sisältää ainutlaatuista materiaalia Kellokosken sairaalan historiasta ja nykyelämästä suljetulla osastolla. Katsottavissa Yle Areenassa.
