Väkivaltaan pitää varautua

Ennaltaehkäisy on väkivallan torjunnassa kaikkein tärkeintä, sanoo mielenterveyshoitaja Pekka Torkell.

”Jos potilas on aggressiivinen tai haastavasti käyttäytyvä ja hakee hoitajalta sanallisesti vastareaktiota, ratkaisevaa on, miten hoitajana vastaat. Hoitajan olisi hyvä hallita itsessään syntyvät tunnereaktiot.”

Pekka on työskennellyt Pitkäniemen sairaalassa kohta kymmenen vuotta. Nokialla sijaitsevassa Pitkässäniemessä tutkitaan ja hoidetaan Tampereen yliopistollisen sairaalan psykiatrisia aikuispotilaita.

Sairaanhoitaja Kati Jäppisen mukaan turvallisuusasiat ovat psykiatrisessa sairaalassa tärkeässä asemassa ja niiden toteutumista arvioidaan säännöllisesti.

”Meidän alallamme ennaltaehkäisyyn kiinnitetään ehkä enemmän huomiota kuin muualla.”

Kun Tehy teetti pari vuotta sitten laajan kyselytutkimuksen sote-työpaikoilla esiintyvästä väkivallasta, 58 prosenttia ilmoitti kokeneensa fyysistä väkivaltaa tai sen uhkaa viimeisen kolmen vuoden aikana. Henkistä väkivaltaa ilmoitti kohdanneensa samalla ajanjaksolla 66 prosenttia. Erikoissairaanhoidon psykiatriassa työskentelevillä vastaavat osuudet olivat keskimääräistä suuremmat: fyysistä väkivaltaa oli kokenut 67 prosenttia ja henkistä 73 prosenttia.

Koko uransa aikana fyysistä väki­valtaa tai sen uhkaa kertoi kokeneensa 69 prosenttia kaikista vastaajista.

Puhumalla pääsee pitkälle

Kati ja Pekka toimivat Pitkäniemen sairaalassa Ahha-menetelmän vastaavina pääkouluttajina. Ahha tarkoittaa aggression hoidollista hallintaa. Menetelmä on kehitetty Pitkässäniemessä Mapa-menetelmästä, joka on käytössä eri puolilla Suomea aggression hallinnassa.

Aggressiivisiksi kehittyvät tilanteet pyritään ennakoimaan Ahha-menetelmässä mahdollisimman hyvin. Jos hoitajat havaitsevat potilaan voinnissa jonkin muutoksen, kuten levottomuuden, he tekevät sanallisen intervention. Näin potilas saa tietää, että hänen vointinsa on huomioitu.

Samalla varaudutaan mahdollisesti uhkaaviin tilanteisiin. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että kun potilaalla on lääkäritapaaminen ja on aihetta epäillä tilanteen kärjistymistä, paikalle kutsutaan varmuuden vuoksi useita hoitajia ja vartija.

”Tilanne pyritään rauhoittamaan aina ensisijaisesti puhumalla. Potilasta pitää kohdella tasavertaisesti ja kun­nioittaen”, Pekka painottaa.

Fyysiseen kiinnipitämiseen turvaudutaan vain, jos potilaan uhkaavaa käytöstä ei onnistuta rauhoittamaan muilla keinoilla.

”Lähtökohtaisesti hoitajalla ei ole oikeutta voimankäyttöön”, Pekka muistuttaa.

Kiinnipitotilanteet johtuvat potilaan väkivaltaisesta käytöksestä tai itsetuhoisuudesta. Kiinnipitäminen perustuu luonnollisten liikeratojen hallittuun ja kivuttomaan rajaamiseen siten, että vuorovaikutus säilyy.

”Ahha-menetelmän fyysisissä kiinnipidoissa on aina mukana useampi hoitaja. Jokaisella on oma roolinsa. Tällöin tilanne on hallitumpi ja turvallisempi myös potilaalle”, Pekka sanoo.

Kiinnipitotilanteet eivät ole jokapäiväisiä, mutta niitä tulee eteen Katin ja Pekan mukaan viikoittain.

”Itselleni syntyi kerran uhkaava tilanne, kun potilas karkasi päälle ja yritti työntää minut portaat alas. Olimme kuitenkin varautuneet ja tilanne saatiin nopeasti hallintaan”, Pekka muistelee.

Vartijat osallistuvat tilanteisiin vasta hoitajan pyynnöstä, kun hoitohenkilökunnan turvallisuus on uhattuna.

”Jos potilas on ottanut käsiinsä vaikkapa tuolin, kutsumme vartijan rauhoittamaan tilanteen.”

Otteet liikeratojen mukaan

Pitkässäniemessä työskentelevät hoitajat osallistuvat viisipäiväiseen Ahha-koulutukseen, joka on jaettu kahteen jaksoon. Koulutuksen kertaamispäivä pyritään järjestämään vuoden tai puolentoista välein. Koulutukseen osallistuvat vakituisten työntekijöiden lisäksi pitkäaikaisessa sijaisuudessa olevat.

Kiinnipito-otteita harjoitellaan koulutuksen aikana paljon. Koska tilanteet syntyvät nopeasti, oikeat otteet pitää muistaa ilman miettimistä. Kiinnipitämisen lisäksi on tärkeää oppia myös irtautumistaidot, joilla hoitaja turvaa itsensä.

Yksi yleisimmistä otteista on niin sanottu keskiriskiote. Siinä hoitajat ottavat kiinni potilaan kyynärtaipeista molemmin puolin. Ote toimii seisten ja istuen. Vaikka potilas olisi hoitajaa isompi, ote toimii, koska se estää potilasta käyttämästä isoja lihasryhmiä.

Kiinnipitoa jatketaan vain sen aikaa, että tilanne rauhoittuu. Tarpeen vaa­tiessa kiinnipito voi jatkua kuitenkin vartin verran tai jopa puoli tuntia. Silloin kiinnipitäjiä pitää vaihtaa välillä.

Kaikista väkivaltatilanteista pyritään myös oppimaan. Potilasturvallisuutta vaarantavat tapahtumat raportoidaan Pitkässäniemessä Haipro-työkalulla.

Vakavan väkivaltatilanteen jälkeen järjestetään debriefing eli jälkipuinti, jonka järjestää Taysissa tehtävään koulutuksen saaneiden vapaaehtoisten ryhmä. Debriefingissä pyritään rakentamaan mahdollisimman ehyt kuva tapahtuneesta.

”Se on usein silmiä avaava, kun oma kapea näkemys laajenee. Joskus jälkipuinti johtaa toimintatapojen muutokseen.”

Tilanne käydään erikseen läpi myös siinä läsnä olleiden potilaiden kanssa.

Videolla mielenterveyshoitaja Pekka Torkell ja sairaanhoitaja Kati Jäppinen näyttävät Ahha-menetelmään liittyvän kiinnipito-otteen eli keskiriskiotteen. Potilasta esittää sairaanhoitajaopiskelija Mikko Laaksoharju.

Sairaalan viimeinen vuosi

Kati on työskennellyt viimeiset pari vuotta hoitohenkilöstön rekrytoinnissa, mutta sitä ennen hän toimi sisäisenä sijaisena. Sisäisen sijaisen työ oli hänen mielestään vaihtelevaa ja monipuolista. Työssä kohtasi erilaisia potilasryhmiä ja sai paljon työkavereita.

”Osastolle mennessä ei voinut tietää, mitä siellä on vastassa. Työ vaati kykyä sietää epävarmuutta. Tilanteet saattoivat vaihtua melkein lennossa”, Kati sanoo.

”Tässä työssä oppii ottamaan ihmiset sellaisina kuin he ovat”, täydentää Pekka.

Työpaikan hyviin puoliin kuuluu Katin ja Pekan mielestä se, ettei työssä tunneta turhaa hierarkiaa. Kaikki tekevät yhteistyötä rinta rinnan lähihoitajista lääkäreihin. Mielipiteitä vaihdetaan avoimesti.

”Keneltä tahansa voi kysyä mitä tahansa työhön liittyvää. Raja-aitoja ei ole”, Kati sanoo.

”Työpaikan hyvistä puolista kertoo sekin, että myös lähihoitajakoulu­tuksella pääsee kehittämään osaa­mistaan sisäisiin koulutuksiin”, Pekka kiittelee.

Pitkäniemen sairaala on Suomen neljänneksi vanhin psykiatrinen sairaala. Se aloitti toimintansa valtion omistuksessa vuonna 1900. Vuodet 1955–1990 olivat kuntaliiton aikaa. Vuonna 1991 sairaala liittyi osaksi Pirkanmaan sairaanhoitopiiriä ja Tampereen yliopistollista sairaalaa.

Pitkässäniemessä on psykiatrian päivystys, vuodeosasto- ja poliklinikkahoito sekä terapiapalvelut.

Uusinta hoitomallia edustaa kriisiyksikkö. Se tarjoaa lyhyitä, noin kolmen vuorokauden hoitojaksoja äkillisesti ilmenneisiin tarpeisiin. Potilaat tulevat kriisiyksikköön pääasiassa elämäntilanteeseen liittyvien kriisien sekä tunnesäätely- ja mielialahäiriöiden takia. Yksikköön tullaan päivystyslähetteellä. Hoitopaikkoja on 12.

”Tälle nopeasti tarjottavalle kriisiavulle on selvästi kasvava tarve. Päivässä saattaa olla 5–6 sisään- tai uloskirjaamista. Täällä selvitämme mahdollisen jatkohoitopaikan”, Pekka sanoo.

Parhaillaan Pitkässäniemessä eletään viimeistä syksyä, sillä sairaalan toiminta siirtyy ensi vuoden alussa Taysin keskussairaalan kampukselle. Hoitajat ja potilaat jättävät taakseen luonnonkauniin alueen rakennuksineen.

”Vanhat tilat ovat osittain epäkäytännölliset ja sokkeloiset. Suurin osa osastoista on kahdessa kerroksessa. Uudet, modernimmat tilat tukevat toimintaamme”, Kati sanoo.