Omainen on hädissään, mutta hoitaja joutuu vaikenemaan – salassapitovelvollisuus voi johtaa hankaliin ja kummallisiin tilanteisiin

Sote-ammattilaisen salassapito- ja vaitiolovelvollisuus on tiukka. Lakipykälistä huolimatta hoitaja voi joutua arjen tilanteissa harmaalle alueelle.

Kuvateksti
Kun omainen kysyy tietoja läheisestään, hoitaja ei välttämättä saa kertoa mitään.
Kuva: Outi Kainiemi

Omainen tavallisesti huomaa, kun läheisen psyykkinen vointi huononee, vaikka ei asuisikaan saman katon alla. Jonakin päivänä läheiseen ei ehkä enää saa yhteyttä, soittoihin ei vastata, ovea ei avata. Omainen soittaa päivystykseen ja hoitopaikkoihin, mutta välttämättä hänelle ei voida kertoa mitään.

Potilaalla on oikeus päättää, kenelle hänen tietojaan voidaan luovuttaa. Hoitajalla on tiukka salassapito- ja vaitiolovelvollisuus. Hoitaja ei voi kertoa omaisille tai muille läheisille terveydentilaa tai hoitoa koskevia asioita ilman potilaan lupaa.

Tämä pohjaa terveydenhuollon ammattihenkilöistä annettuun lakiin. Myös omainen katsotaan sivulliseksi. Jo tieto siitä, onko henkilö ollut hoidettavana, on pidettävä salassa.

Mainos alkaa
Mainos päättyy

”Ymmärrän, että lait suojaavat ihmistä, mutta omaisille epävarmuuden kanssa eläminen on kuluttavaa. Olisi tärkeä saada tietää, että läheinen on hoidon piirissä. Tämä on ikuisuuskysymys, jonka omaiset nostavat usein esille”, sanoo toiminnanjohtaja Tiina Puranen Mielenterveysomaisten keskusliitto FinFamista.

”Kun vointi on huono, sairastunut voi herkästi sanoa, että kenellekään ei tarvitse ilmoittaa mitään.”

Tiina Puranen on työskennellyt vuosia toimintaterapeuttina psykiatriassa. Mielenterveysomaisten parissa hän on työskennellyt toistakymmentä vuotta.

Selkeitä ohjeita kaivataan

Potilastiedot ovat salassa pidettäviä ja niitä saa luovuttaa vain potilaan nimeämille henkilöille. Jos potilas on tajuton tai vastaavassa tilanteessa, omaiselle tai läheiselle voidaan antaa tietoja, mikäli ei ole syytä olettaa, että potilas kieltäisi sen.

Hoitaja voi arjen tilanteissa joutua lakipykälistä huolimatta harmaalle alueelle. Niina Lundbomin ja Wunwisa Laurilan ammattikorkeakoulun lopputyön aihe lähti heidän omista kokemuksistaan. Heidän mielestään työpaikoilla ei ole riittävän selkeitä ohjeita, kenelle tietoja potilaasta saa antaa, jos potilas ei itse kykene sitä määrittämään.

Opinnäytetyötään varten he haastattelivat perusterveydenhuollon yhden vuodeosaston sairaanhoitajia. Epäselviin tilanteisiin liittyi usein potilaan muistisairaus, psyykkinen sairaus tai muista syistä johtuva potilaan kyvyttömyys ilmaista tahtoaan. Myös esimerkiksi lääkelistojen tai muiden paperidokumenttien luovuttamista pohdittiin. Hoitajat kaipasivat tilanteisiin lisäohjeita. Käytännössä tilanteet eivät olleet yksiselitteisiä eikä lakiteksteistä löytynyt niihin suoria vastauksia. 

Sairaanhoitajat kertoivat puutteellisista tai vaihtuneista yhteystietomerkinnöistä ja epävarmuudesta, voiko tietoja luovuttaa viranomaisille ja laitoksille. He pelkäsivät potilaan sairaalassaolon paljastuvan, vaikka ei saisi. He pohtivat myös soittajan henkilöllisyyden varmentamista, sillä omaisten tiedustelut tulivat usein soittamalla. Jos tietoja ei voinut luovuttaa, hoitajat kokivat, että vuorovaikutustaidot olivat koetteilla.

Kuka on huolissaan sinusta?

Toiminnanjohtaja Tiina Puranen puhuu psykiatrisen hoitotahdon puolesta. Hoitotahtoon potilas kirjoittaa hoitoon liittyviä toiveitaan sellaisia tilanteita varten, kun ei pysty esimerkiksi psykoosin vuoksi ilmaisemaan tahtoaan. Oleellisia tietoja ovat esimerkiksi, millaiset keinot parhaiten auttavat rauhoittumaan, kun oikein ahdistaa.

Hoitotahtoon voi määritellä, ketkä ovat potilaan läheisiä ja kehen olla yhteydessä, kun sairaus on akuuttivaiheessa. Joskus tärkeä läheinen voi olla vaikka naapuri. Hoitotahto kannattaisi tehdä yhdessä esimerkiksi hoitajan kanssa, kun vointi on hyvä, ja sen voi liittää Kantaan. Lapin sairaanhoitopiiri oli edelläkävijä psykiatrisen hoitotahdon käyttöönotossa. Se otettiin Lapissa käyttöön 2011.

”Ammattilainen voisi myös kysyä, kenen ajattelisit olevan huolissaan sinusta. Olisiko joku, kenelle olisi hyvä ilmoittaa, missä olet?”

Tiina Purasen mukaan mielenterveysomaiset tuntevat usein, että he jäävät ulkokehälle – omaisia ei nähdä palvelujärjestelmässä. Heillä voi olla arjessa paljon vastuuta potilaan asioista, mutta heitä ei välttämättä esimerkiksi kutsuta hoitoneuvotteluun.

Tiina Puranen.
”Ammattilaiset eivät ehkä voi kommentoida omaiselle, mutta he voivat kuunnella häntä”, muistuttaa toiminnanjohtaja Tiina Puranen Mielenterveysomaisten keskusliitto FinFamista.

Aina sairastuneella ei ole sairauden tuntua, ja omainen voi joutua patistamaan hänet hoitoon. Se voi aiheuttaa ristiriitaa.

”Olen neuvonut omaista, että voit soittaa lääkärille tai hoitajalle ja kertoa, miltä sairaus näyttää omaisen näkökulmasta ja millaista arki on ollut. Ammattilaiset eivät ehkä voi kommentoida, mutta he voivat kuunnella.”

Suomessa aikuispotilaiden perheenjäsenten huomiointia hoitotilanteissa määrittävää lainsäädäntöä ei ole samalla tavalla kuin esimerkiksi Ruotsissa, jossa lainsäädäntöön on kirjattu, että potilaan omaiset on otettava huomioon ja heitä on kunnioitettava.

”Omaisetkin kaipaavat nähdyksi tulemista. Pienet asiat muistetaan, kuten jos hoitaja on kysynyt, miten sinä jaksat ja tarvitsetko itse tukea. Tai jos perheessä on lapsia, oletteko kertoneet ja puhuneet sairaudesta lapsille. Kun yksi sairastuu, se vaikuttaa koko perheeseen.”

Onko nuori kypsä?

Kouluterveydenhoitajalle on rutiinia arvioida, onko nuori kypsä päättämään asioistaan itse. Taina Pietilä kertoo kysyvänsä lapselta tai nuorelta yleensä vastaanoton lopussa, saavatko kirjaukset OmaKannassa näkyä vanhemmille vai eivät. Hän ei kysy suostumusta heti alussa, sillä kouluterveydenhoitajan käsitys lapsen päätöksentekokyvystä muodostuu keskustelun kuluessa ja luvan kysyminen alussa voisi estää nuorta puhumasta vaikeista asioista.

Joskus kouluterveydenhoitaja on asiasta eri mieltä nuoren kanssa. ”Esimerkiksi viiltelyarvista nuori voi sanoa, että älä soita kotiin. Silloin selitän, millaisista asioista nuori ei voi itse päättää.”

Taina Pietilä.
”Nuoren kypsyyden arviointi on sitä helpompaa, mitä paremmin tunnen hänet”, sanoo kouluterveydenhoitaja Taina Pietilä.

Taina Pietilä on terveydenhoitaja Kajaanissa neljällä koululla, joista kahdessa on myös yläkoulu. ”Nuoren kypsyyden arviointi on sitä helpompaa, mitä paremmin tunnen hänet. Jotkut olen tuntenut jo ekaluokkalaisesta.” 

Osa nuorista ei tahdo, että tieto ehkäisyn hankkimisesta tavoittaa vanhemmat, mikä on Pietilästä ymmärrettävää. ”Toisaalta ajat ovat muuttuneet. Jotkut vanhemmat ovat rohkaisseet hakemaan ehkäisyä.”

Keskusteluun nuoren ja vanhempien välillä voi johtaa myös se, että ehkäisyä hakevalta nuorelta kysytään suvun sairauksista, kuten laskimotukoksista, ja nuoren pitäisi jotenkin saada nämä tiedot.

Myös mielenterveyteen ja perhetilanteeseen liittyvien asioiden näkyminen vanhemmille pohdituttaa. Joskus nuori kysyy Pietilältä, miten aiot asiasta järjestelmään kirjoittaa, ja se auttaa nuorta päättämään.

Yläkouluikäiset osaavat yleensä itse päättää, ottavatko rokotuksen.

Jos nuori on sijoitettuna, hän saattaa perustellusti toivoa, etteivät häntä koskevat kirjaukset näy biologisille vanhemmille.

Esimerkiksi pahoinpitelyt, huumeiden käyttö ja hyväksikäyttöepäilyt ovat asioita, joista terveydenhoitajalla on ilmoitusvelvollisuus.

Rokotteet nostattavat joissakin vanhemmissa tunteita – varsinkin koronarokotukset ja hpv-rokotukset. Taina Pietilä sanoo, että yläkouluikäiset osaavat yleensä itse päättää, ottavatko rokotuksen. ”Pääsääntö on yhteisymmärryksen hakeminen lapsen ja vanhempien kanssa. Jotkut vanhemmat ovat eri mieltä rokotuksista, mutta antavat lapsensa itse päättää.”

Pelkkä ikä ei ratkaise

Kajaanissa kypsyyden arviointi tuli potilastietojärjestelmään viime marraskuussa. Haasteet ovat Taina Pietilän mukaan olleet lähinnä teknisiä. ”Olemme tähänkin asti arvioineet, miten pitkälle lapsi voi päättää asioistaan. Se on yleensä helppoa ja luontevaa. Olen tavannut tuhansia lapsia ja hahmotan, jos joku vaikuttaa ikätasoaan nuoremmalta. Pelkkää ikää ei voi katsoa. Esimerkiksi kasiluokkalaiset ovat keskenään hyvin erilaisia.”

Kajaanissa joka yläkoululla on psykiatrinen sairaanhoitaja eli miekkari. Pietilä on huomannut, että nuoret haluavat salata useammin miekkarin kuin kouluterveydenhoitajan kirjauksia. ”Ymmärrettävästi näin, koska keskustelut voivat olla syvällisiä. Viime vuosina olen ylipäätään aika paljon miettinyt, mitä ja miten kirjaan, koska kirjaukset eivät enää ole vain ammattilaisten keskinäisiä, vaan ne näkyvät myös asiakkaille.”

Joskus tulee hankalia tilanteita, jos tieto lapsen asioista ei kulje vanhempien välillä.

Joskus toinen vanhempi kieltää antamasta toiselle vanhemmalle tietoja. Silloin on oleellista, ovatko molemmat lapsen huoltajia vai eivät.

”Jos lapsella on kaksi huoltajaa, oletus on, että vanhemmat päättävät yhdessä lapsen asioista ja lähivanhempi informoi etävanhempaa. Emme esimerkiksi yleensä lähetä kaksia kutsukirjeitä tarkastuksiin. Joskus tulee hankalia tilanteita, jos tieto lapsen asioista ei kulje vanhempien välillä.”

”Kun Kanta-järjestelmä oli uusi, vanhemmat eivät nähneet yli 10-vuotiaita lapsia koskevia kirjauksia. Se kyllä herätti vanhemmissa kummastusta.”

Ystävä katosi

Tutkija Jari Pirhonen kertoo tutuistaan, kahdesta vanhasta ihmisestä, jotka ovat jo vuosia auttaneet toisiaan arjen askareissa. Kun toinen joutui yllättäen sairaalaan, toinen ei saanut mistään tietoa, mihin vanha ystävä on joutunut. ”Se tuntui heidän tilanteessaan järjettömältä”, Pirhonen sanoo.

Vaikka läheiselle tilanne voi olla hankala, hoitajaa sitoo salassapito- ja vaitiolovelvollisuus. Se on olemassa potilaan suojelemiseksi. Sen ansiosta potilas esimerkiksi uskaltaa kertoa arkaluontoisiakin tietoja. Tärkein poikkeus salassapidosta on potilaalta saatu lupa. Jos sitä ei ole, tietoja ei voi antaa.

Sairaalaan tai hoivayksikköön tullessaan potilas useimmiten itse kertoo, kuka tai ketkä ovat hänen lähiomaisiaan. OmaKannassa ei vielä ole lähiomaisen nimeämistä varten sopiva kohtaa, vaikka sitä on toivottu pitkään. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos on valmistelemassa uudistusta, johon myös tämä ominaisuus kuuluu, mutta sen valmistumiseen kuluu vielä aikaa. Vielä nyt lähiomainen merkitään paikalliseen potilastietojärjestelmään kuten Apottiin.

Jari Pirhonen.
”Rajanveto sen välillä, mikä on suojelua ja mikä jo holhoamista, ei ole helppo”, miettii tutkija, hoivakotipappi Jari Pirhonen.

Jari Pirhonen tuntee muistisairaiden vanhusten elämää monelta kantilta. Hoivakotien arki tuli hänelle tutuksi jo lähihoitajana. Gerontologian väitöskirjassaan hän tutki hyvän elämän lähtökohtia hoivakodissa. Nykyään hän on myös pappi. Viime vuonna hän oli kaksi päivää viikossa hoivakotipappina.

Pirhosen kokemuksen mukaan henkilökunnalle ei tunnu aina olevan selvää, kenelle saa näyttää ja mitä. Kerran hän jutteli sairaanhoitajan kanssa hoivakodin käytävällä. Hiljan taloon muuttaneen vanhuksen tytär tuli kysymään, saisiko hän nähdä äitinsä lääkelistan. Tytär oli hoitanut äitiään vuosikaudet, ja lääkitys oli hänelle tuttu juttu. Hoitaja epäröi, kävi tietokoneella eikä löytänyt merkintää tyttärestä oikeasta kohdasta. Vanhus sanoi, että totta kai tytär saa nähdä listan. Hoitaja ei sittenkään uskaltanut näyttää listaa, vaan sanoi kysyvänsä ensin lääkäriltä.

Varovaisuus vaikeuttaa myös vapaaehtoistyötä. 

Tehyn kanta on, että hoitajan on hyväkin varmistaa selustansa.

”Jos työnantajalla ei ole selkeää ohjeistusta tai hoitaja ei ole siitä varma, hänen on syytä kysyä ja varmistaa. Tehyläiset ovat yleensä tarkkoina, mikä on hyvä”, sanoo Tehyn oikeuspalveluiden päällikkö Matias Nyman

Joku kuoli

Jari Pirhosen ystävä kävi lähes päivittäin tapaamassa äitiään hoivakodissa. Samalla hoivakodin muutkin asukkaat tulivat tutuiksi. Eräänä päivänä joku oli kuollut, ja päiväsaliin oli laitettu esille vainajan valokuva. Kuva oli nuoruuden kuva, eikä ystävä tunnistanut ihmistä. Hän kysyi hoitajalta: kuka kuvassa on, kuka hoivakodissa on kuollut? Pirhosen mukaan ystävälle ei voitu sitä kertoa, sillä hoivakodissa ei ollut lupa kertoa kuolemasta edes hoivakodissa asuville ilman erillistä lupaa. Tämä tuntuu Pirhosesta kohtuuttomalta.

Välillä Pirhonen sanoo miettivänsä, meneekö yksityisyydensuoja liian pitkälle. ”Asumispalveluyksikössä vuokralla oleva ei saa välttämättä nimikilpeä oveen. Usein sanotaan: tämä on koti, ei laitos. Silti nimeä ei laiteta.”

Varovaisuus vaikeuttaa myös vapaaehtoistyötä. Jari Pirhonen kuuluu Arvokas vanhuus -yhdistykseen, joka toteuttaa vanhusten unelmia.

”Olisin kyydinnyt hoivakodin asukkaan autollani Tampere-taloon, mutta hoivakoti sanoi ei. Soitin vakuutusyhtiöön ja he eivät nähneet kyydille estettä. Helpoin linja on usein sanoa ei. Oma selusta halutaan turvata.”

”Rajanveto sen välillä, mikä on suojelua ja mikä jo holhoamista, ei ole helppo: milloin jokin ei lähde ihmisen hyvästä, vaan ylhäällä päin olevan tahon hyvästä? Tärkeintä olisi mahdollistaa hyvä ihmisen elämässä.”

Salassapitoon on myös poikkeuksia

  • Terveydenhuollon ammattihenkilöistä annetun lain mukaan ”ammattihenkilö ei saa sivulliselle luvatta ilmaista yksityisen tai perheen salaisuutta, josta hän asemansa tai tehtävänsä perusteella on saanut tiedon.”
  • Jo tieto siitä, onko henkilö ollut hoidettavana, on pidettävä salassa. Salassapitovelvollisuus on pysyvä. Se säilyy myös sen jälkeen, kun on lopettanut työt ammattihenkilönä. Salassapidon rikkomuksista voi saada sakkoa tai enintään vuoden vankeutta.
  • Tärkein poikkeus salassapidosta on potilaalta saatu lupa.
  • Ammattihenkilöllä on myös velvollisuus ilmoittaa törkeiden rikosten kuten tapon, raiskauksen tai törkeän pahoinpitelyn suunnittelusta, kun rikos on vielä estettävissä. Sen sijaan jo tapahtuneesta rikoksesta ei ole velvollisuutta eikä oikeutta ilmoittaa.
  • Ammattihenkilöllä on velvollisuus ilmoittaa hyvinvointialueelle, jos tietää lapsesta, jonka tilanne vaatii lastensuojelun tarpeen selvittämistä. Ammattilaisella on myös velvollisuus tehdä ennakollinen lastensuojeluilmoitus, jos näyttää siltä, että vauva tarvitsee lastensuojelun tukitoimia heti syntymänsä jälkeen.
  • Ammattihenkilöllä on oikeus ilmoittaa poliisille henkilöstä, joka on terveydentilansa tai käytöksensä vuoksi sopimaton pitämään hallussa asetta.
  • Tuomioistuin voi velvoittaa ammattihenkilön todistamaan, jos syyttäjä ajaa syytettä rikoksesta, jossa ankarin rangaistus voi olla kuusi vuotta vankeutta. Salassapitovelvollisuus voidaan murtaa myös tällaisia rikoksia koskevissa poliisikuulusteluissa.
  • Jos hoitaja joutuu esimerkiksi potilaan pahoinpitelemäksi, salassapitovelvollisuus väistyy. Rikoksen uhrilla on oikeus tehdä ilmoitus poliisille ja kertoa välttämättömät tiedot poliisille ja tuomioistuimelle salassapitovelvollisuuden estämättä.

Lähde: Tehyn oikeuspalveluiden päällikkö Matias Nyman