Monta laitetta, monta asiaa, monta oppijaa ja opettajaa. Sekamelska on aikamoinen. Uusien hoitajien tieto- ja osaamistaso vaihtelee.
Meidän tehohoitajien perustehtävä, työpaikka ja kollegat pysyvät sentään samoina. Uudet ihmiset sen sijaan vaihtavat päivätyöstä kolmivuorotyöhön ja täysin uudenlaisiin hommiin.
Osa lisähoitajista kertoo, että mieleen on noussut kauhukuvia tulevasta. Moni kertoo pelkäävänsä, että on vain tiellä.
Valamme uskoa tilapäiskollegoihimme. Tehtävä ei silti ole kenellekään helppo. Jatkuva opettaminen uuvuttaa ja opetteleminen väsyttää.
9.4. Olenko altistunut?
Eräs väliaikaiskollega kysyy, miten palaudumme työstä. Olen näkevinäni hänen silmäkulmassaan kyyneleitä. Kerron palautuvani liikuntaharrastuksieni parissa, ystävien kanssa ja vaihtamalla ajatuksia puolisoni kanssa. Se kaikki tuo etäisyyttä ja sitä kautta perspektiiviä työelämän tapahtumiin. Vaikeiden tapahtumien jälkeen olen itseäni kohtaan tietoisesti hyvä ja hellä.
Kysyn kollegani palautumiskeinoista. Hän ei osaa oikein vastata. Sen sijaan hän kertoo, että eräs potilas sai hänet miettimään, miten kaikki muuttuu yhdessä hetkessä eikä kukaan tiedä millaisena elämä jatkuu.
Uusi työtoverini on osunut tehohoitotyön kenties raskaimpaan ytimeen. Miten jaksaa päivästä päivään näitä ihmiskohtaloita? Ymmärrän hyvin hänen mietteensä. Elämä ei missään nimessä ole aina reilua ja kaunista. Ymmärrän hyvin myös sen, että tämä työpaikka ei välttämättä sovi kaikille.
Puhelimeni soi. Kyse on MET-ryhmän eli sairaalan sisäisen ensihoitoryhmän hälytystehtävästä. Matkalla potilaan luokse muistutan kaikkia pukemaan kirurgisen maskin ja hanskat. Meidän on suhtauduttava kaikkiin potilaisiin mahdollisina koronapositiivisina.
Kun potilas on tutkittu ja hoidettu eteenpäin, istahdan kahville. Hengähdän. Kello on kohta kolme iltapäivällä ja poikkeuksellisesti pääsen jo kotiin. Yleensä teen 12,5 tunnin työpäiviä.
Kotona puolisoni hakee meille ravintolasta iltapalaa. Syödessämme suunnittelemme pääsiäisen ruokia.
Lepäilen sohvalla, kun puhelin soi. Työpaikan numero vilkkuu näytöllä. MET-keikalla hoidetulla potilaalla epäillään koronavirusta. Olen saattanut altistua.
Katsahdamme puolisoni kanssa toisiimme vähän epäuskoisesti. Kertaan päässäni MET-keikalla tapahtuneet asiat: maski kasvoilla, hanskat kädessä, pidän etäisyyttä potilaaseen mahdollisuuksien rajoissa. Toimin kuten oli ohjeistettu. Riski on silti olemassa.
Kaikki tämä vaikuttaa välittömästi myös puolisooni. Hänkin voi joutua karanteenin tapaisiin oloihin. Odotamme tietoa seuraavaan päivään.
Potilaan koronatesti on negatiivinen.
12.4. Likaisella puolella
Pyöräilen töihin aikaisin aamulla keväisessä lumisateessa.
Koskaan ei tiedä etukäteen, millaiseen tehtävään minut työvuorossa ohjataan. Ennen koronaepidemiaa kokoonnuimme työvuoron aluksi yhdessä kahvihuoneeseen, jossa vastaava hoitaja kertoi päivän kulun ja näimme huoneentauluista työpisteemme. Nyt kokoontuminen ei ole suositeltua, joten jokainen vain lukee huoneentaulusta sijaintinsa ja marssii työpisteelleen. Kaipaan kahvihetkeä kollegoiden kanssa.
Teho-osastomme on jaettu nyt kahteen osaan: likaiseen ja puhtaaseen. Koronaepäilyt ja todetut positiiviset sairastajat kulkevat osastollemme oman sisäänkäynnin ja käytävän kautta.
Covid-19-potilaita hoitavaa henkilökuntaa on ohjeistettu pysymään koko vuoronsa ajan likaisella puolella. Näin yritetään hillitä mahdollisia tartuntoja ja säästää samalla suojavarusteita.
13.4. Päätä särkee
Työvuoron alussa sovimme kollegojen kanssa, miten jakaannumme. Vaihdamme vuoroa muutaman tunnin välein, sillä suojavarusteisiin pukeutuneena jaksaa olla eristyshuoneessa enintään 3–4 tuntia.
Aloitan työvuoroni eristyshuoneissa. Maskin kanssa on vaikea hengittää. Puhua pitää tavallista kovempaa, jotta tulee kuulluksi. Se vaikeuttaa hengitystä entisestään. Mitä kauemmin maski on kasvoilla, sitä kosteammaksi suodatin tulee. Sekin hankaloittaa hengitystä.
Päätäni alkaa särkeä ja kuminauhat painavat kipeästi takaraivoon. Suojalasit ovat pesemisestä harmaantuneet, visiiri tuppaa valumaan alaspäin ja sen nenään osuva tuki raapii ihoa. Suojalasien sangat painavat korvien taustat aroiksi. Suojahupun alla hiki valuu kohti niskaa. Suojakengät ovat kovat ja tarttuvat lattiaan niin, että pelkään kompastuvani. Hanskat liimautuvat hikisiin käsiin, huulia ja suuta kuivaa. Näissä varusteissa ei voi juoda eikä vessassa käyminenkään ole ihan helpoimmasta päästä. Lyhyemmillä kollegoillani suojatakki ulottuu lattiaan asti.
Vitsailemme, että seuraaviin työpaikan juhliin tuunaamme suojatakeista itsellemme iltapuvut.
Vaihdamme kollegan kanssa vuoroa ja pääsen ulos eristysalueelta. Suojavarusteiden riisuminen vaatii tarkkuutta. Onneksi meillä on vielä mahdollisuus saada tehtävään avustava hoitaja, joka ohjaa riisumista ja muistuttaa käsien desinfektiosta.
Ensin visiiri, sitten lasit. Suojahuppu ja takki. Lopuksi hengityssuojain ja kengät. Jokaisessa välissä käsidesiä. Riisuminen tulee tehdä rauhallisesti ja oikeassa järjestyksessä, vaikka pissahätä vetäisi polvet ristiin.
Hengittäminen ilman maskia tuntuu melkeinpä ylellisyydeltä. Hiki kuivuu, juon ja käyn vessassa. Hengähdän hetken ja palaan eristyshuoneiden suljettujen ovien ulkopuolelle odottamaan sisältä soitettavia tarvike- ja lääkepyyntöjä. Eristyshuoneisiin ei saa viedä mitään ylimääräistä tavaraa. Samalla kun autamme eristyshuoneissa olevia kollegoita, vastaamme omaisten puheluihin, kertaamme pukeutumisohjeita ja ohjaamme uusia hoitajia.
Ilmapiiri kiristyy väsymyksen ja jatkuvan opettamisen ristiaallokossa. Tiuskin itsekin kollegalle ja kadun sitä kotiin päästyäni. Harmittaa ja hävettää. Lähetän anteeksipyynnön viestillä. Kollega antaa onneksi anteeksi ja jatkamme seuraavana päivänä töitä hyvässä hengessä.
14.4. Kasvojen kaipuu
Muutaman covid-19-potilaan vointi on pääsiäisen aikana parantunut. Yksi pääsee pois hengityskoneesta ja toinen siirtyy vuodeosastolle jatkohoitoon. Nämä potilaat eivät ole nähneet ihmisen kasvoja ilman suojavarusteita pariin viikkoon. Heihin ei ole koskettu ilman hanskoja. En osaa kuvitella, miltä tämä kaikki heistä tuntuu.
Kolmen työvuoron putki lähenee loppuaan. Olen väsynyt ja katselen kahvihuoneessa laatikoita, joissa on puurohiutalepusseja, keksejä, hedelmiä ja juomapulloja. Niitä on lähetetty teho-osastolle tuen osoittamisen merkiksi.
”Työnne on korvaamatonta – kiitos!” Tuntuu hyvältä, että joku on kirjoittanut kiitokset tussilla ruutupaperille.
Ulkona raikas kevättuuli tuntuu ihanalta. Suljen silmäni ja kuvittelen, että elämä olisi nyt niin kuin pari kuukautta sitten.
19.4. Sydänpotilaat palaavat
Koronapotilaiden määrä on vähentynyt. Tilanne on sairaanhoitopiirissämme niin rauhallinen, että elektiivistä leikkaustoimintaa käynnistellään taas. Osa meille tulleesta lisähenkilökunnasta palaa takaisin omiin toimipisteisiinsä.
Muiden sairauksien pahenemisesta on jo merkkejä: osa sydänpotilaista leikataan päivystyksenä, tavallista huonommassa kunnossa.
Vaikuttaa siltä, että ihmiset eivät tule hoidattamaan perussairauksiaan. Aikoja perutaan eikä varatuille ajoille tulla. Moni uskoo, että syynä on pelko koronatartunnasta. Itse ajattelen, että ihmiset eivät halua kuormittaa sairaanhoitoa ja ajattelevat tekevänsä hyvän teon jättäessään lääkärikäynnin syksyyn.
21.4. Milloin tulee hoitajan hetki?
Teho-osastolle on tuotu jälleen herkkuja. Itse toivoisin enemmän palkankorotusta, kiky-tuntien poistoa ja omaa sopimusta hoitajille. Samoista asioista on puhuttu koko työurani ajan. Ja perustelut ovat joka kerta samat: Ei ole rahaa. Nyt ei ole sen aika. Kuntatalous on jo muutenkin heikoilla. Tai juuri pääsemässä jaloilleen. Tai valmistautumassa uuteen taantumaan.
Koskaan ei tunnu olevan sairaanhoitajan hetki. Aina rahaa silti löytyy johonkin, jollekin.
26.4. Sydäntä särkee
Covid-19-potilaita on teho-osastollamme aina vain vähemmän. Olemme jo silti nähneet taudin rajut vaikutukset: keuhkojen toimintahäiriöt, emboliat ympäri kehoa, munuaisten toimintavajaukset ja pitkästä tehohoidosta johtuvan heikentyneen yleiskunnon.
Olemme saaneet esimakua myös yliannostusten ja mielenterveyshäiriöiden pahenemisesta.
Hoidan vuorossani nuorta potilasta. Läheisten hätä on käsin kosketeltava, kun kerron heille puhelimessa potilaan voinnista. He ymmärtävät vierailukiellon syyt eivätkä kyseenalaista sitä. Yhtä sydäntäsärkevää silti.
2.5. Kuuliaisesti kuntosalilla
Yövuoro edessä. En saa nukuttua päiväunia yläkerran remonttimetelin takia.
Käyn kuntosalilla, joka on taas avattu. Ihmisiä on vain kourallinen ja kaikki näyttävät ottavan turvavälit tosissaan. Laitteet pyyhitään kuuliaisesti käytön jälkeen. Pohdin silti, teinkö virheen tullessani. Olo on kuitenkin treenin jälkeen ihana.
Tunnelma teho-osastolla on kaikin puolin hidastunut, odottava. Töiden jälkeen käyn suihkussa ja laitan kellon herättämään iltapäivällä. Ajattelen ennen nukahtamista hallituksen tulevaa tiedotustilaisuutta rajoitustoimien purkamisesta.
14.5. Turnausväsymystä
Poljen pyörällä aamuauringon paistaessa töihin. Ilma on kaunis, mutta kylmä.
Teho-osasto on rauhallinen, potilaita on melko vähän – ja hoitajia paljon. Minulla ei ole tänään potilasta hoidettavana, sillä teen MET-toiminnan tilastointia ja hoidan juoksevia sähköpostiasioita.
Eristyshuoneet kaikuvat tyhjyyttään. Kaikki paikat on siivottu ja suojavälineet suljettu kaappeihin. Kaapit on suojattu muovein odottamaan seuraavaa epidemia-aaltoa. Nähtävissä on selvää turnausväsymystä. Uutiset koronasta alkavat ärsyttää, tiedotustilaisuuksia ei jaksaisi kuunnella. Kukaan ei tiedä, milloin seuraava aalto tulee ja millaisena.
Nyt jää aikaa asioiden pohtimiselle. Käyn ”purkupajassa”, joka pidetään osastollamme säännöllisesti sairaalapastorin vetämänä. Tilaisuudessa saa keskustella luottamuksellisesti itseään mietityttävistä asioista. Näin koronakeväänä purkupajat ovat olleet todella tarpeellisia.
Luen yksikkömme viikkotiedotteen, jollaisia alettiin lähettää kaikille työntekijöille nopeasti poikkeustilan alettua. Olemme pikakouluttaneet tähän mennessä lähes 150 uutta hoitajaa tehohoitoon. Uskomaton määrä parissa kuukaudessa! Olen todella ylpeä kollegoistani, sekä vanhoista että uusista. Tehtävä ei ole ollut helppo meistä kenellekään.
Päiväkirjaa pitänyt Sanna Nerjanto työskentelee Turun yliopistollisen sairaalan teho-osastolla. Koulutukseltaan hän on sairaanhoitaja, auktorisoitu seksuaalineuvoja ja defusing-ohjaaja. Hän opiskelee parhaillaan työnohjaajaksi.
Teksti Sanna Nerjanto
Lue lisää:
Laboratoriossa työskentelevä hoitaja piti päiväkirjaa keväästään: ”Superhessuja ei tarvitse testata”
