Tehyläiset varhaiskasvattajat joutuvat kantamaan paljon vastuuta, koska henkilökuntaa ei ole riittävästi huolehtimaan tuen tarpeessa olevista lapsista. Tiinan päiväkodissa yritetään vain selviytyä. Ratkaisuja kuitenkin on.
Yksi lapsi ryntää huoneesta ulos kesken aamupiirin. Toinen puraisee kaveria kädestä. Kolmas menee kokovartalolukkoon, kun pitäisi pukea ulkovaatteet.
Kiirettä, hälinää, vaihtuvia sijaisia, ennakoimattomia tilanteita.
Kun Tehy-lehti kysyi tehyläisiltä varhaiskasvattajilta uutiskirjeen kyselyssä, mikä työn arjessa mietityttää, nousi esiin työskentely tukea tarvitsevien erityislasten kanssa.
”Tehyläisillä varhaiskasvattajilla on tällä hetkellä kova huoli siitä, etteivät he saa töitään tehtyä parhaalla mahdollisella tavalla eivätkä lapset saa tukea. Vaikkei lastenhoitajilla ole päävastuuta tuen tarpeessa olevien lasten tuesta, tilanne on käytännössä usein toinen”, sanoo Tehyn sosiaalipoliittinen asiantuntija Eva Siitonen.
51-vuotias lähihoitaja Tiina tuntee asian omakohtaisesti. Hän on työskennellyt 1990-luvulta lähtien varhaiskasvatuksessa lastenhoitajana.
Tiinan nykyisessä päiväkodissa on kolme ryhmää: yksi pienten ryhmä ja kaksi isompien ryhmää.
Tiina työskentelee pienten eli alle 3-vuotiaiden lasten ryhmässä. Siellä ei ole tukea tarvitsevia lapsia, koska diagnooseja ei sen ikäisille vielä anneta.
Tiina vaihtoi muutamaksi vuodeksi vanhuspuolelle. Sillä välillä varhaiskasvatuksessa oli kaikki muuttunut.
Isompien ryhmissä on sen sijaan lapsia, joilla on erilaisia tuen tarpeita. Heidän joukossaan esiintyy Tiinan mukaan käytöshäiriöitä, kiroilua, huutamista, potkimista, lyömistä ja puremista. Tiina kuvailee tunnelmaa kaoottiseksi, vaikka hyviäkin päiviä on.
”Päiväkodissamme ei ole ryhmäavustajaa, eikä kellään lapsista ole henkilökohtaista ohjaajaa. Välillä täällä piipahtaa varhaiskasvatuksen erityisopettaja, mutta se on satunnaista. Jokainen työntekijä yrittää vain selviytyä parhaansa mukaan.”
Tuettuihin lapsiin liittyviä tilanteita tulee purettua kollegoiden kanssa yhdessä esimerkiksi ulkoillessa.
”Kollegani kaipaisivat edes yhtä ryhmäohjaajaa, joka voisi auttaa heitä selviämään päivistä. Viime vuosina useat työkaverini ovat uupuneet ja joutuneet jäämään sairauslomille.”
Tiinan kokemuksen mukaan tilanne ei ole ollut aina näin paha. Kun hän valmistui vuonna 1995 ja aloitti työt lastenhoitajana, ryhmissä oli aina tarvittaessa läsnä erityisopettajia ja henkilökohtaisia avustajia.
2010-luvulla Tiina vaihtoi joksikin aikaa töihin vanhuspuolelle, mutta varhaiskasvatuksen pariin hän palasi vuonna 2020. Sillä välillä kaikki oli muuttunut.
”Kaupungin päättäjät, tervetuloa seuraamaan varhaiskasvatuksen toimintaa vaikka yhdeksi päiväksi”, Tiina toivottaa.
Päiväkotien vaikean tilanteen taustalla on varhaiskasvatuksen työvoima- ja rahapula. Asiaa mutkistaa se, että varhaiskasvatuslakiin kirjattiin vuonna 2022 ”lapsen tukea vahvistava” muutos. Siinä lasten tarvitsema tuki jaettiin kolmeen luokkaan: yleiseen, tehostettuun ja erityiseen tukeen.
Yleinen tuki on tarkoitettu kaikille lapsille, mutta tehostetun ja erityisen tuen saaminen vaatii asiantuntijoiden tekemän päätöksen.
”Lain mukaan tuen tarpeessa olevan lapsen tuki pitää huomioida varhaiskasvatuksessa joko lasten tai henkilöstön määrässä. Pykälä on velvoittava, mutta ristiriitainen: se ei kerro, miten asia pitää käytännössä ratkaista. Jokainen työnantaja tulkitsee kysymystä omalla tavallaan”, Tehyn Eva Siitonen huomauttaa.
Hänen mukaansa useimmat tehyläiset varhaiskasvattajat ovat koulutukseltaan lähihoitajia ja sosionomeja, joiden peruskoulutuksessa tuen tarpeessa olevien lasten tarpeista opetetaan hyvin vähän.
”Täydennyskoulutusta tarvitaan reippaasti lisää.”
Varhaiskasvatuksen erityisopettaja ja kouluttaja Annele Wiman on tietoinen tilanteesta. Hän kouluttaa päiväkotien henkilöstöä tuen tarpeessa olevista lapsista ja on kirjoittanut aihepiiristä Hyvinvoiva lapsi oppii -kirjan.
”Tiedän, että lastenhoitajia laitetaan työssään liian koviin paikkoihin. Jos lapsella on esimerkiksi työmuistin ongelmaa, neuropsykologisia haasteita tai vaikeuksia tunnetaitojen sääntelyssä, asia kuuluisi erityisopettajille. Mutta koska heistä on pulaa, tilanteet jäävät hoitajien ratkottaviksi. Se kuormittaa sekä lapsia että aikuisia”, Wiman sanoo.
Hän haluaa kuitenkin tarjota ratkaisukeinoja. Ennen kaikkea hän haluaa lisätä kasvattajien ymmärrystä tuettujen lasten tarpeista.
Haastava käytös on lapsen hätähuuto: auta minua aikuinen, olen pulassa.
Wiman muistuttaa, ettei lapsi koskaan ole hankala tahallaan, vaan haastavan käytöksen taustalla on aina jokin syy.
”Jokainen lapsi ansaitsee tulla kuulluksi ja nähdyksi arjessaan omana itsenään. On tärkeää ymmärtää, että haastava käytös on lapsen hätähuuto: auta minua aikuinen, olen pulassa.”
Päiväkodin toimivan perusarjen rakentamisessa auttaa Wimanin mukaan tilanteiden ennakointi. Tutkimusten mukaan erityisesti tukea tarvitsevat lapset reagoivat ennakoimattomaan arkeen haastavalla käytöksellä.
Lapsia kuormittavat esimerkiksi vaihtuvat sijaiset. Tälle yksittäinen varhaiskasvattaja ei voi mitään, mutta arjessa voidaan silti keksiä esimerkiksi toistuvia tapoja ja toimivia rutiineja, jotka tuovat lapselle turvaa. Päiväunille mennessä lapsi voidaan vaikka kääriä peittoon ja halata – ja kertoa tämä käytäntö sijaisillekin.
Lapset rakastavat toistoja. Jos heiltä kysyy, mikä kirja luetaan, he valitsevat usein sen saman.
Myös jatkuvat, aikuisen mielestä jopa puuduttavat toistot luovat lapsille turvaa.
”Lapset rakastavat toistoja. Jos heiltä kysyy, mikä kirja luetaan, he valitsevat usein sen saman. Toisto perustuu aivojen tapaan oppia sekä luoda hallinnan ja järjestyksen tunnetta.”
Wimanin mukaan esimerkiksi jumppaohjelmaa ei tulisi vaihtaa uuteen kovin usein – kuukauden tai kaksikin voi vetää samalla ohjelmalla. Se tuottaa lapsille onnistumisen tunteita: jes, tiedän, mitä on tulossa!
Wimanin mukaan viestinnästämme jopa 60–80 prosenttia on sanatonta. Se olisi hyvä muistaa lasten kanssa hektisen työpäivän keskellä.
Lapset kun tulkitsevat sanatonta viestintää tavoilla, joita aikuinen ei tule edes ajatelleeksi. Jos hoitaja esimerkiksi keskittyy ja hänen kasvoillaan on siksi kireä ilme, lapsi voi luulla, että aikuinen on vihainen.
Me aikuiset saatamme ajatella olevamme tehokkaita hoitaessamme montaa eri asiaa yhtä aikaa, mutta lapsessa kiireinen puuhastelu voi herättää huolta. Kiire ja meteli viestivät aivoille, että jokin on hätänä.
”Lasten arjessa ei saisi olla kiire, mikä toki on helpommin sanottu kuin tehty. Usein silti riittää, että aikuinen istuu hetkeksi lasten viereen ja näyttää peukkua, kun jokin asia onnistuu. Se viestii: olen tässä, hyvin menee.”
Sanattomalla viestinnällä saadaan välitettyä tehokkaasti kannustusta ja ohjeita lapselle. Puhe vaatii lapsen aivoissa paljon prosessointia, ja puhuttu viesti saattaa helposti unohtua tai mennä ohi. Siksi eleet ja ilmeet, kuten käsien käyttö puheen tukena, kannattaa.
Wiman on myös vankka tuetun leikin puolestapuhuja. Se pitäisi hänen mielestään integroida osaksi jokaisen päiväkodin viikko-ohjelmaa.
”Tuettu leikki on sitä, että aikuinen ottaa tietoisesti osaa lasten leikkeihin. Tuettu leikki vastaa lapsen psyykkisiin, emotionaalisiin ja kehityksellisiin tarpeisiin ja tukee siksi lasten hyvinvointia enemmän kuin mikään muu. Leikissä lapsi harjoittelee aikuisen tuella myös tärkeitä taitoja, mitkä kantavat pitkälle myöhempään elämään.”
Käytännössä tuettu leikki voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että aikuiset istuvat lattialle tyynyille lasten viereen ja rikastavat leikkiä eri tavoin. Hoitaja voi vaikka olla mummo, joka päivittelee leikin tapahtumia. Tai jos nallella on haava jalassa, hoitaja voi hakea laastariksi palan maalarinteippiä.
Tuettua leikkiä ja leikillistä arkea voi ujuttaa mukaan niin ulkoiluun, metsäretkeen kuin vaikkapa ulkovaatteiden pukemishetkeen.
Wiman haluaa myös selventää, mitä inkluusio oikeastaan tarkoittaa. Se on yhdenvertaisuutta ja sitä, että kaikkia kohdellaan tasa-arvoisesti. Se ei kuitenkaan tarkoita, että kaikkien lasten tulee toimia samalla tavalla ja olla koko ajan samassa tilassa.
Kyse on siitä, että aikuisten tulee tarjota tuen tarpeessa olevalle lapselle erilaisia ratkaisuja, joiden avulla hän oppii selviämään arjestaan.
Jos lapsi on esimerkiksi aistiyliherkkä, ruokailuhetken meteli voi sattua fyysisesti hänen korviinsa. Silloin voi olla paikallaan tarjota hänelle kokonaan oma, rauhallinen ruokapaikka.
Ja jos lapsi saa vaikkapa hirveän hepulin, ei aleta moittia tätä, vaan normalisoidaan tilanne niin, että aikuinen toimii tilanteessa kanssasäätelijänä: tällaista sattuu, ei hätää, olen tukenasi, saa itkeä.
”Inkluusiota on se, että ymmärtää lasten erilaisia tarpeita ja auttaa heitä oppimaan, onnistumaan ja osallistumaan omista taidoistaan ja tarpeistaan käsin.”
Tiinan nimi on muutettu, sillä hän ei halunnut esiintyä jutussa tunnistettavasti.
”Kun lapseni aloitti aikoinaan yksityisessä päiväkodissa, emme vielä tienneet, että hän tulisi tarvitsemaan erityistä tukea. Nopeasti kuitenkin selvisi, ettei poikani pärjännyt ryhmässä.
Hän huusi, ei totellut sääntöjä eikä pysynyt paikallaan silloin, kun piti. Hän ei pystynyt pukemaan vaatteita yhdessä muiden kanssa eikä istumaan piirissä. Välillä hän kuiski toisten lasten korviin kauheuksia.
Päiväkoti ei katsonut poikani käytöstä hyvällä. Kun hän ei suostunut laittamaan ulos mennessä aurinkorasvaa, häntä rangaistiin jättämällä hänet sisään kaksin siivoojan kanssa. Lapseni erottaminen muusta ryhmästä tuntui minusta äitinä pahalta.
Kun olimme olleet parin viikon lomalla, päiväkodin johtaja ilmoitti, että ilmapiiri päiväkodissa oli paljon parempi ilman lastani. Häntä ei enää haluttu sinne.
Se tuntui hirvittävän pahalta. Soitin itkuisena läpi kaikki lähialueeni päiväkodit ja kerroin tilanteemme. Onneksi lapsemme pääsi paikkaan, jossa työskenteli varhaiskasvatuksen erityisopettaja.
Uudessa päiväkodissa meille sanottiin alusta asti, että poika on tänne tervetullut juuri sellaisena kuin on. Se oli tosi tärkeää. Tiesin, että vaikka lapseni tilanne olisi pahimmillaan, häntä ei säikähdettäisi, vaan ymmärrettäisiin ja autettaisiin.
Nykyään poikani on alakoululainen ja hänellä on todettu aistiyliherkkyys. Se tarkoittaa, että hän aistii kaikilla aisteillaan poikkeuksellisen isosti, nopeasti ja pitkään. Kyseessä ei ole virallinen diagnoosi, mutta olemme käyneet toimintaterapiassa sen vuoksi.
Nykyään poikani osaa jo sanoittaa asioita. Hän on kertonut, että kun hänen ihoaan rasvattiin päiväkodissa, se tuntui hänestä kuin käärmeet olisivat luikerrelleet iholla. Ja kun hän oli hankala toisia lapsia kohtaan, hän teki sen, koska ei osannut kertoa tarvitsevansa rauhaa ja tilaa.
Onneksi uudessa päiväkodissa lastani ei enää pakotettu toistuvasti tilanteisiin, joissa hän ei onnistunut. Hän sai esimerkiksi mennä pukemaan ulkovaatteet joko ensimmäisenä tai viimeisenä, ei väkisin yhdessä muiden kanssa. Kun perusarkea muokattiin, poikani alkoi saada onnistumisen elämyksiä ja moni asia helpottui.
Olen tämän aiheen parissa edelleen herkillä. Toivoisin varhaiskasvatuksen ammattilaisilta ennen kaikkea ymmärrystä siitä, ettei yksikään lapsi ole paha. Jos lapsi käyttäytyy poikkeuksellisen huonosti, syy on aina se, että hänellä on jokin hätä, johon hän tarvitsee apua.”
