Kolumni: Hoitotyö ei ollut sellaista kuin luulin, mutta keikkailu pelasti alanvaihdolta

Puhelin soi, kun olen nostamassa porkkanapussia kassahihnalle.

– Soila tässä moi! Mitä teet iltapäivällä?

Ajattelen työhuoneen pöydällä odottavaa vinoa pinoa, jonka kimppuun piti käydä jo eilen.

– En kai mitään, huomaan vastaavani osastonhoitajalle.

– Tulisitko iltavuoroon?

– Öö… Ihan yhdeksi en kyllä enää ehdi.

– Ei se mitään. Kunhan tulet!

Päädyin freelancer-hoitajaksi samoista syistä, joiden vuoksi tuhannet meistä ovat lähteneet koko hoitoalalta ovet paukkuen: työ ei ollut sellaista kuin luulin. Työtä oli paljon, mahdollisuuksia omien arvojen mukaiseen toimintaan liian vähän. En löytänyt omaa paikkaani, eikä työpaikan vaihtaminen auttanut. Olin nuori ja levoton, halusin kehittyä ja oppia uutta, mutta mielekkäiden etenemismahdollisuuksien sijaan tulevaisuudessa häilyi siltarumpua muistuttava ankeanharmaa, tasapaksu uraputki.

Yllättäen juuri putkesta karkaaminen on pitänyt minut kiinni hoitoalassa jo kaksikymmentä vuotta: kun pyöräilen kiireessä kyhätyt eväät repussa kohti geriatrian osastoa, iloitsen taas kerran siitä, että en koskaan lähtenyt lopullisesti.

Keikkailu pelasti minut alanvaihdolta. Se tarjosi vaihtelua ja haasteita: opin uutta, kehityin ja sain rohkeutta. Työyhteisö- ja ilmapiiripulmatkaan eivät freelanceria rassanneet. Henkilöstöpalvelun listoilla sain sekä riittävästi työtunteja että ruhtinaallisen vapauden valikoida itse omat työvuoroni. Sain tehdä valintoja eri osastojen välillä ja joskus suunnitella vuoroja jopa useiksi viikoiksi etukäteen. Kun tuli menoja, pidin vapaata.

Saavun keikalle melkein tuntia myöhemmin kuin muu iltavuoro, mutta sijaiselle toivotellaan silti iloisesti tervetuloa. Minulle on säästetty pullaakin, ja työtoveri pitää suullisen raportin. Osastonhoitaja on ripustanut ilmoitustaululle nimelläni varustetun tuntilapun. Olo tuntuu kotoisalta sinisessä työasussa, tutuksi ja tärkeäksi muodostuneen tiimin jäsenenä.

Keikkailu on ollut kivijalka, jonka päälle olen voinut rakennella epävarmaa yrittäjyyttä, opiskelua ja vähän hullujenkin unelmien tavoittelua. Jos siivet eivät kanna, on lähtöruutu, johon palata. Pisimmillään olin hoitoalalta poissa kymmenen vuotta, mutta senkin jälkeen sujahdin love-tentin kautta takaisin liukkaasti kuin ankerias.

Mittariin on kertynyt viisituhatta askelta jo ennen päivällistä. Tauko jää taas kesken: Satu lähtee päivystäjän kaveriksi, Kristalle soitetaan eristyshuoneesta. Päiväsalin televisiossa kansanedustaja puhuu vuolaasti vanhusten hoidon puolesta sanoilla, jotka on syöty jo sata kertaa. Työtoverini sen sijaan puhuvat vähän, mutta tekevät pieniä ihmeitä niukoilla resursseilla päivästä toiseen. Minun kannettavakseni jää vain tämä yksi vuoro. Sen jaksan helposti.

Ohikiitävässä osaston arjessa muistan taas kristallinkirkkaasti, miksi kannatti tulla: täällä käsilleni on aina tärkeää tekemistä, työllä suurempi merkitys. Hoitotyössä on huonoimpinakin hetkinä jotakin sellaista, mitä ei voi kuin rakastaa. Vaikka menisin minne ja tekisin mitä, kaipaan tänne takaisin. Täällä – ja joskus vain täällä – tunnen olevani keskellä elämää, juuri oikeassa paikassa.

– Tuuksää huomenna? kuiskaa ääni peiton alta, kun teen lähtöä.

En malta olla vastaamatta:

– Tulen, jos vielä tarvitaan.

Kolumnistimme Nina Sarell on sairaanhoitaja ja vapaa toimittaja.