Mitkä ovat väitöstutkimuksesi keskeiset löydökset?
Lasten kuntoutushoitotyö on perustunut perinteisesti miltei yksinomaan aikuisten näkemyksiin. Varsinkaan pienten ja muuten kuin puheella kommunikoivien lasten näkökulmien selvittämiseen ei ole ollut käytäntöjä.
Näkemykseni on, että kuntoutuksesta vastaavien aikuisten tulee pitää lapsen näkökulmaa tärkeämpänä kuin aikuisten näkökulmaa. Tämä ei tarkoita sitä, että lapsen pitäisi saada määrätä kaikesta. Sen sijaan on tärkeää, että hänen toiveitaan harkitaan aidosti ja niihin vastataan siten, että lapsi voi kokea tulleensa kuulluksi. Tämä kytkeytyy yksittäisen hoitajan ja työyhteisön asenteisiin ja ajattelumalleihin sekä hoitotyön tekijöiden vuorovaikutustaitoihin.
Kehittämäni hoitotyön dialoginen malli antaa keinoja kaikenlaisten lasten kohtaamiseen ja sellaisen toimintakulttuurin kehittämiseen, joka edistää lasten kuulluksi tulemista.
Mitä opit lapsilta tutkimuksen aikana?
Minulle kirkastui matkan varrella, että useimmiten lapsilla on todella paljon halua vaikuttaa omiin asioihinsa. Aika nopeasti huomasin, ettei heille valitettavasti anneta siihen mahdollisuuksia. Lapsilta vaatii tosi paljon työtä, että he saisivat oman näkemyksensä esiin. Kuitenkin tähän ohjaavat muun muassa lapsen oikeuksien sopimus ja perustuslakimme.
Opin myös sen, etten ollut ymmärtänyt täysin, mitä dialogisuus leikissä merkitsee.
Mitä dialogisuus leikissä merkitsee?
Lastenneurologian kuntoutuksessa me aikuiset olemme käyttäneet leikkiä välineenä. Olemme esimerkiksi tarkkailleet sen avulla lasta, kuntouttaneet ja ohjanneet. Mutta mitä enemmän tutkin leikkiä käsitteenä, sitä paremmin tajusin, ettei se olekaan enää leikkiä, jos aikuinen käyttää sitä välineenä. Leikkiin kuuluu vapaus, hauskuus ja se, ettei sillä ole päämäärää. Leikki on itseisarvoista.
Lapsen kohtaaminen dialogisesti merkitsee sitä, että ammattilainen antaa lapsen viestinnän vaikuttaa omaan viestintäänsä. Hoitajien kannattaa heittäytyä leikkiin, sillä se on aikuiselle hieno mahdollisuus päästä lähemmäksi lasta, saada yhteys ja luottamus, jonka seurauksena hoitotyössä voi tapahtua monia hyviä asioita: lapsi on luottavaisempi ja hänen kanssaan on helpompi toimia.
Lapselle on hienoa päästä hetkeksi sellaiseen asemaan, jossa hän voi johdattaa leikkiä, kun muussa elämässä ja varsinkin sairaalassa lapsi on paljon toiminnan kohteena.
Toiminnallisia apuvälineitä, kuten kuvakortteja, kannattaa käyttää. Niiden avulla lapsi voi osoittamalla kertoa mielipiteensä, vaikkei osaisi puhua.
Hoitajan olisi tärkeää olla välillä myös hiljaa. Ehkä tyypillinen tehokkaaseen hoitajaan liitetty mielikuva on, että hän puhuu ja toimii paljon. Se ei edistä potilaan kuulluksi tulemista.
Hoitajan kannattaa tehdä välillä asioita luovasti, muulla kuin totutulla tavalla. Esimerkiksi jos lapsi haluaa ottaa kuvataulun mukaansa kotiin tutustuakseen siihen, hänelle voi ottaa siitä kännykällä kuvan.
Voiko kehittämääsi hoitotyön dialogista mallia käyttää muussakin hoitotyössä?
Kyllä. Olen saanut jo palautetta muun muassa lastensuojelun puolelta, että malli on hyvin sovellettavissa myös sinne. Toki jotkin asiat koskevat erityisesti esimerkiksi vammaisiksi määriteltyjä lapsia, mutta suurinta osaa tuloksista voi soveltaa yleisesti kohtaamiseen ammattilaisen ja asiakkaan välillä.
Malli voisi toimia vanhusten ja miksei muidenkin aikuisten hoitotyössä, sillä potilas on monesti alisteisessa asemassa ammattilaiseen nähden. Kyse ei ole niinkään siitä, osaako potilas ilmaista itseään, vaan siitä, osaammeko me ammattilaiset kuunnella häntä.
Johanna Kaitsalmi (ent. Johanna Olli) on terveystieteiden tohtori, sairaanhoitaja ja kouluttaja perustamassaan Kohtaamistaito-yrityksessä. Hänen väitöstutkimuksensa voit lukea täältä.
