Ammattiylpeys tarkoittaa oman ja kollegan työn arvostamista. Tunnetko arvosi ja osaatko kertoa sen muille?
Mikä on perustehtäväsi ammattilaisena? Kenen palveluksessa olet? Millainen ammattilainen haluat olla?
Nämä suuret kysymykset ovat ammattiylpeyden pohjalla. Ollakseen ylpeä ammatistaan ja itsestään on oivallettava perustehtävänsä. Sitten voi miettiä, millainen sairaanhoitaja, suuhygienisti tai bioanalyytikko haluaa olla.
– Jos on ammattiylpeä, haluaa olla yleensä myös sivistynyt ammatissaan.
Se tarkoittaa, että on omaksunut ammattikunnan arvot, pystyy kanssakäymiseen muiden kanssa, näkee asiat kokonaisuutena ja pyrkii tulemaan yhä paremmaksi, määrittelee hoitotieteen professori Helena Leino-Kilpi Turun yliopistosta.
Perustehtävän oivaltaminen ei ole välttämättä itsestäänselvyys. Kun amerikkalaisilta sairaanhoitajilta kysyttiin eräässä tutkimuksessa muutama vuosi sitten, kenen palveluksessa he ajattelevat olevansa, moni vastasi, että lääkärin palveluksessa.
– Silloin ei ole ehkä sisäistänyt sairaanhoitajan perustehtävää. Tutkijat odottivat, että hoitajat vastaisivat olevansa potilaan palveluksessa.
Jos on ammattiylpeä, haluaa tehdä ammattikunnan mukaista hyvää ja nostaa ammattikunnan profiilia. Se tarkoittaa myös kollegan työn arvostamista ja kollegan tukemista. Näin ei aina tapahdu.
– Meillä on tekeillä tutkimuksia, jotka kertovat, ettei alalla tueta kollegoita erityisen hyvin. Tämä näkyy siinä, ettei nuoria kollegoita tueta. Kokeneemmat saattavat ajatella, että mekin olemme läpikäyneet alun vaikeudet, sinunkin pitää. Saattaa käydä myös niin, että jos ilmoittaa kollegan tekemästä virheestä, ilmoittaja joutuu kärsimään.
Näin ei pitäisi toimia. Ammattiylpeyden nimissä ei pitäisi moittia virheestä ilmoittajaa tai naljailla kollegalle, joka lähtee opiskelemaan. Jos kokee, että kollegan kehittyminen on itseltä pois, ammatista on itsekäs kuva.
Esimiehet ovat tärkeitä roolimalleja varsinkin nuorille.
Myös esimiehen rooli on tärkeä. Hänen on arvostettava työtä aidosti ja oltava ylpeä ammatistaan, jotta voi tukea alaistensa ammattiylpeyttä. Varsinkin nuorille työntekijöille esimiehet ovat edelleen roolimalleja.
Esimiehen pitäisi keksiä keinoja, jotka tuottavat alaisille vahvoja onnistumisen kokemuksia ja hyvää fiilistä arkeen.
Leino-Kilven mielestä esimiesten kannattaa kehua alaisiaan myös potilaiden kanssa olemisesta ja eettisestä työstä – ei vain siitä, että toimenpiteet sujuvat tehokkaasti. Hyviä yhteisöllisyyden vahvistajia voivat olla vaikka ajoittaiset kahvitilaisuudet.
Oman hännän nostamisessa hoitajilla on Helena Leino-Kilven mielestä parannettavaa.
– Esimerkiksi lääkärit ovat keksineet hoitajia paremmin ammattiylpeyttä tehostavia keinoja, kuten palkintoja. Heille varmaan korostetaan jo koulutuksen alussa, että he ovat fiksuja ja lahjakkaita.
Sellaista ammattiylpeys Leino-Kilvenkin mielestä vaatii. Ammattiylpeä ammattikunta tarvitsee tukea ja nostatusta, kuten palkintoja ja tunnustuksia, kehittämispäiviä ja näkyvyyttä yhteiskunnassa.
– Hoitoalan ammattilaiset voisivat itse nostaa ammattejaan ja pitää niitä esillä esimerkiksi kirjoittamalla lehtiin ja pyrkimällä tv-ohjelmiin. Hoitoammattien edustajia näkyy esimerkiksi telkkarissa vähän, Leino-Kilpi sanoo.
Hoitajien oman hännän nostamiselle olisi hänestä tarvetta erityisesti nyt sote-uudistuksen kynnyksellä, kun eri tahoilla keskustellaan siitä, ketkä ovat oikeita ihmisiä sote-alueiden johtoon.
Sitä ammattiylpeys ei saa tietenkään tarkoittaa, että kuvittelee olevansa niin hyvä, että se estää kuuntelemasta potilasta.
Koulutus ja uralla eteneminen on tärkeää ammattiylpeydelle. Ajatus, että tässä nyt vaan tehdään töitä vuodesta toiseen, ei nostata ylpeyttä.
Sairaanhoitajan ammatissa saisi olla enemmän väyliä kehittyä ja edetä kliinisessä työssä.
– Jos sairaanhoitaja opiskelee terveystieteiden maisteriksi ja tekee väitöskirjan, urapolku ei välttämättä etene kliinisessä työssä mitenkään. Nuoret hoitajat eivät näe esimerkkejä, kuinka hoitaja on tullut paremmaksi hoitajaksi kliinikkona. Muissa maissa urakehitysmahdollisuuksia on enemmän.
Erikoissairaanhoitaja-nimikkeistä luopuminen oli Leino-Kilven mielestä huono juttu.
– Nyt kun kaikki ovat sairaanhoitajia, ei ole symbolia, joka osoittaisi erikoistumisen. Sama tilanne on esimerkiksi fysioterapeuteilla, joilla ei ole erikoisfysioterapeutti-nimikettä. Esimerkiksi lääkäreillä on erikoislääkäri-nimike.
Hoitoalallakin on silti onnistuttu ammatin nostamisessa. Esimerkkinä Helena Leino-Kilpi mainitsee kätilöt, jotka ovat onnistuneet pitämään hyvällä tavalla ääntä itsestään ja omasta ammattilaisuudestaan. He nostavat ammatin profiilia ja pitävät synnyttäjien, vauvojen ja perheiden hyvinvointia esillä.
Sairaanhoitaja on maailman kansainvälisimpiä ammatteja.
Yleisesti suomalaiset kyllä arvostavat hoitoalan ammatteja. Vaikka lääkäri, sairaanhoitaja ja kätilö pitävät aina arvostetuimpien ammattien kärkisijoja, hoitajat voisivat rummuttaa itseään nykyistä enemmän.
Esimerkiksi sairaanhoitajan ammatti on maailman kansainvälisimpiä ammatteja ja merkittävä tehtävä yhteiskunnassa. Kun sanoo olevansa sairaanhoitaja, se herättää ihmisissä positiivisia mielikuvia melkein missä päin maailmaa tahansa.
Leino-Kilpi on edennyt itse sairaanhoitajasta professoriksi, hoitotieteen laitoksen johtajaksi ja kunniatohtoriksi. Hän on myös sivutoiminen ylihoitaja Tyksissä ja mukana kansainvälisissä yhteisöissä.
Hänen lähimmissä työkavereissaan on ollut jo yli kahdenkymmenen vuoden ajan lääkäreitä. Lasikattoa hän ei ole joutunut rikkomaan, mutta töissä yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa on pitänyt kyllä selittää, mitä hoitotyö on ja perustella, miksi se on tärkeää ja arvokasta. Oman ammattikunnan puolustaminen on tehnyt myös ylpeäksi.
– Kaikkien tieteellisten meriittien rinnalla olen aina sairaanhoitaja. Kun kansainvälisissä tilaisuuksissa kysytään titteleitä, pidän sairaanhoitajan nimikettä aina rinnalla.
Mitä jos sinäkin kokeilisit olla vähän ammattiylpeämpi?
Tee testi: Oletko ylpeä ammatistasi?
