Hatunosto meille! Potilas karjuu ja kiroilee, mutta me autamme

V***n sadisti s****na haista v***u kuuletko! Haista v***u!” Istun turvavöissä potilasta vastapäätä ja ylläpidän kasvoillani mahdollisimman neutraalia ilmettä. Hillitsen itseäni, etten vahingossakaan triggeröi potilasta enempää. Tähyilen ulos ambulanssin ikkunasta – jokohan kohta alkaisimme olemaan perillä sairaalassa? Potilas karjuu solvauksia keuhkojensa koko kapasiteetilla, ja minulla alkaa jo särkeä päätä neljänkymmenenviiden minuutin möykän jälkeen. En oikeastaan edes tiedä, mikä potilastani harmittaa, sillä hän ei vastaa kysymyksiini. Hän vain huutaa, kiroilee ja haukkuu minua.

Jokaista, siis ihan jok’ikistä, hoitoalalla työskentelevää ystävääni on nimitelty, uhkailtu tai muutoin verbaalisesti pahoinpidelty. Usein alkoholilla on osuutta asiaan, vaikka se ei potilaista syyntakeettomia teekään. Potilaiden loukkaukset ovat harvoin oikeasti henkilökohtaisia, mutta ei niitä silti ole mukavaa kuunnella. Millä muulla alalla asiakkaiden vastaava käyttäytyminen olisi mahdollista, jopa tavallista? Ei yhtään millään.

Hatunnosto meille: olemme aika kovapintaisia, kun jaksamme luovia näidenkin tilanteiden kanssa.

Hoitaja on puun ja kuoren välissä, sillä potilas pitää aina kohdata, tutkia ja haastatella riittävän hyvin. Tarvittaessa tulee tarjota välitön ensiapu. Potilas saattaa kuitenkin kiukuspäissään kieltäytyä yhteistyöstä ja näin ollen pahimmassa tapauksessa menettää henkensä viivästyneen tai antamatta jääneen hoidon vuoksi. Ikävä tosiasia on, että ammattilainen joutuu vastaamaan seuraamuksista. Hoitajaa voi siis odottaa selvityspyyntö tai jopa syyte.

Sanotaan, ettei kaikkea herjaamista tarvitse sietää, mutta likipitäen kaikki potilaat tulee silti hoitaa. Yhtälö ei ole helppo.

Potilaan sanoista tekoihin on onneksi vielä matkaa, mutta uutta potilasta hoitaessasi et voi mitenkään tietää, kuinka paljon. Työturvallisuusnäkökulma on pakko pitää mielessä herkeämättä, sillä oma henki ja terveys on priorisoitava ensimmäiseksi. Jos tilanne tästä vielä kärjistyy, pääsenkö minä pakoon? Eihän potilaalla ole mitään lyömäesinettä ulottuvillaan? Rutiinitilanne voi muuttua hetkessä uhkaavaksi, ja tällöin on piinallista tietää lähimmän poliisipartion olevan kymmenien kilometrien päässä.

Pieni suunsoittaminen on asia erikseen. Mielestäni töissä pitää osata päästää asioita toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Ehkä potilaalla on aiempia huonoja kokemuksia terveydenhuollosta ja hän on siksi nyt niin kovin vaativa ja ilkeä. Kenties syy on jokin muu. Meidän työmme on pysyä asiallisina ja koettaa löytää oikea lähestymistapa juuri tälle potilaalle.

Itse aloitan aina asiallisesti ja alun tunnustelun jälkeen kokeilen muita keinoja. Toisille toimii ronski huumori, toisille äitimäinen käskyttäminen. Yleensä keino löytyy.

Toisille ei toimi mikään, ja on vain poistuttava paikalta. Ihmiset saavat temuta ja riekkua elämissään juuri niin kuin haluavat, mutta sillä sekunnilla, kun terveydenhuollon ammattilainen saapuu paikalle, siirtyy vastuu hölmöilyistä hänelle. Potilaat eivät aina arvosta apua, mutta se heille pyritään antamaan. Ilman kiitostakin.

Kolumnistimme Veera Kamaja työskentelee unelma-ammatissaan ensihoitajana.