Jesse Halttunen, 24, oli keväällä 2020 suorittamassa varusmiespalvelustaan, kun hän sai puhelun työpaikaltaan, leppävirtalaisesta vapaa-ajankeskuksesta. Hänelle kerrottiin koronapandemian vuoksi tehtävistä lomautuksista ja sanottiin, ettei armeijan jälkeen olisi välttämättä töitä.
Jesse ei ollut ehtinyt miettiä armeijassa siviiliarkea, mutta soitto pakotti siihen.
”Olihan se sokki. Vasta yhteydenoton jälkeen ymmärsin, etteivät liikuntapalvelut ole sellaista yhteiskunnan kannalta kriittistä toimintaa, jota pidettäisiin yllä pandemiasta huolimatta.”
Jesse ei halunnut jäädä jumiin epävarmaan tilanteeseen, vaan hän päätti kouluttautua uuteen ammattiin. Hänen ykköstoiveensa oli päästä ensihoitajaksi. Toisena toiveena oli röntgenhoitaja ja kolmantena tradenomi.
Röntgenhoitajana työskentelevä kummitäti oli kertonut mukavasta ammatistaan.
Pääsykokeet Jesse teki varuskunta-alueen it-luokassa. Olosuhteet eivät olleet otolliset keskittymistä vaativiin tehtäviin, sillä luokassa pidettiin samaan aikaan oppituntia kuorma-autojen polttoaineen kulutuksesta.
”Pääsykokeet eivät menneet putkeen, mutta todistusvalinnan kautta pääsin onneksi opiskelemaan röntgenhoitajaksi.”
Se osoittautui onnenpotkuksi. Olihan Jesse ollut kiinnostunut koko nuoruutensa tekniikasta ja kuullut myös röntgenhoitajana työskentelevän kummitätinsä kertovan mukavasta ammatistaan.
Kun syksy koitti, Jesse aloitti hoitoalan opinnot kotikaupungissaan Kuopiossa.
Pitkiä päiviä liikuntaneuvojana
Ensimmäiseen ammattiinsa liikunta-alalle Jesse sai inspiraation yläkoulussa.
”Tunneilla kuultiin eri ammattien ja oppilaitosten esittelyjä. Kun Tanhuvaaran urheiluopistosta tultiin kertomaan liikuntaneuvojan koulutuksesta, pidin sitä niin kiinnostavana, että päätin lähteä tavoittelemaan opiskelupaikkaa.”
Jessellä oli omaa urheilutaustaa, ja hän oli jo toiminut ohjaajana ja valmentajana nuoremmilleen.
Liikuntaneuvojaksi valmistuessaan Jessellä oli tiedossa vakituinen työpaikka Vesileppiksessä.
”Suunnittelin ja toteutin eri-ikäisille lomavieraille liikunnallista ohjelmaa sekä vedin ryhmäliikuntatunteja ja uimakouluja”.
Jesse sai rakentaa tuntien sisällöt mieleisikseen, mikä tuntui mukavalta. Hänestä oli myös antoisaa kohdata ihmisiä eri puolilta Suomea ja jutella heidän kanssaan. Työpäivistä tuli kuitenkin toisinaan rikkonaisia ja pitkiä.
”Saatoin ohjata aamukahdeksalta jonkin tunnin ja lopettaa viimeisen iltakahdeksalta. Vaikka välissä olisikin ollut vapaata, olin silti sidottu työhön.”
Omia vapaita oli hankala suunnitella, eivätkä säännölliset harrastukset oikein onnistuneet.
Joskus liikuntaa sisältyi päivään niin paljon, että kroppa oli nukkumaan mennessä tosi väsynyt. Jesse kertookin oppineensa kantapään kautta riittävän energian saannin merkityksen. Jotta voimat riittivät, ravintoa piti tankata säännöllisin väliajoin.
Harjoittelupaikkoja arpomalla
Röntgenhoitajaopinnot etenivät ilman suuria vaikeuksia. STV:n eli säteilyturvallisuusvastaavan koulutus oli Jessen mielestä yksi opintojen haastavimmista osuuksista, mutta sekään ei tuottanut ongelmia.
Harjoittelut painottuivat kolmanteen, viimeiseen lukuvuoteen.
”Harjoittelupaikkoja ei ollut helppo saada, sillä kotikaupungissani Kuopiossa niitä oli ymmärrettävästi rajallinen määrä.”
Välillä opiskelijat jakoivat paikkoja arpomalla.
”Onneksi harjoitteluita ei tarvinnut tehdä tietyssä järjestyksessä, joten se antoi hieman väljyyttä.”
Kotikaupunkinsa ulkopuolella Jesse kävi harjoitteluissa Iisalmessa, Joensuussa, Kiuruvedellä ja Savonlinnassa.
