Minna Ukkonen
Etelä-Savon hyvinvointialueen palliatiivisen keskuksen vastaava sairaanhoitaja
”Kuolevat potilaat ovat olleet työurallani aina läsnä. Nuorena sairaanhoitajana hoidin keuhkoahtauma- ja keuhkosyöpäpotilaita. Olen kohdannut kuolemaa myös esimerkiksi päivystyksessä ja kotisairaalassa.
Kuolevien potilaiden kanssa saan tehdä omien arvojeni mukaista työtä ja olla oma itseni. Kuoleman kohdatessa potilaan kanssa ollaan eri tavalla läsnä. Kaikki roolit riisutaan pois.
Luottamus on aina tärkeää potilaan ja hoitajan välillä, mutta viimeisten hetkien koittaessa se on erityisen tärkeää. Silloin potilas voi oikeasti kertoa kaiken tai hoitaja pystyy ymmärtämään häntä ilman sanojakin, kun yhteys on kerran syntynyt.
Olen sitä mieltä, että eutanasia olisi hyvä olla olemassa yhtenä vaihtoehtona. Palliatiivisen hoidon ammattilaisena toki haluaisin, että palliatiivinen hoito riittäisi aina, mutta tiedostan, ettei niin ole. Vaikka potilaalle tarjottaisiin kaikki mahdollinen tuki ja kivunlievitys, hän voi silti haluta eutanasian.
Voisin itsekin kuvitella tekeväni jossain tilanteessa sen päätöksen, etten halua enää elää.
Eutanasian salliminen on kuitenkin mutkikasta. En tiedä, kuka osaisi laatia lainsäädännön ja kriteerit sellaisiksi, että ne olisivat ihmisille tasa-arvoisia eikä väärinkäytöksiä tulisi. On vaikeaa määritellä, millä perustein eutanasian voisi saada. Esimerkiksi psyykkisetkin sairaudet voivat olla elinikäisiä ja viedä ihmiseltä elämän, jota hän haluaisi elää.
Vaikein kysymys on varmaan se, kuka päättäisi eutanasiasta. Minä se en hoitajana toki olisi. Meillekin olisi eutanasiaprosessissa joka tapauksessa työtä, sillä eivät lääkärit laita kanyyleita ja tee monia muitakaan asioita, joita eutanasiassa tarvitaan. Olennaista on, ettei kenenkään sairaanhoitajan ole pakko osallistua eutanasiaprosessiin.
Minulta on pyydetty eutanasiaa. Selitin potilaalle, että emme voi tehdä sitä, mutta autamme muuten.
Potilaat saattavat pyytää vaikka vitsaillen viimeistä piikkiä. Yritämme aina kohdata heidät ymmärtäen.”
