”Parasta on, kun lapsi alkaa luottaa” – Miia Anttosen työssä lastensuojelussa tärkeintä on tunnistaa lapsen kaltoinkohtelu

Miia Anttonen, 30, ottaa silloin tällöin koiransa Väinön mukaan työpaikalleen. Kerran hän kuuli, kun lapsi kuiskasi Väinön korvaan: ”Mä jaksan sittenkin kasvaa isoksi, että saisin samanlaisen koiran kuin sinä.”

Miia on sosiaalipediatrinen sairaanhoitaja, ja hänen työpaikkansa on Helsingin kaupungin lastensuojelussa, lasten vastaanotto-osastolla Oulunkylässä.

Miian osastolla Sinipirtissä on paikka kuudelle lapselle, jotka ovat siellä kuukaudesta kahteen arviointijaksolla. Lapset ovat 7–12-vuotiaita. Joskus osastolla on nuorempiakin, sillä sisarukset sijoitetaan samalle osastolle. Naapuriosastolla on vauvojakin.

”Aika moni pieni ihminen on joutunut olemaan liian iso ja ottamaan vastuuta asioista, mistä alakoululaisen ei pitäisi vastata. Moni ikävöi äitiä ja isää ja kaipaa nähdyksi tulemista.”

Luottamus syntyy arjessa

Miian tärkein tehtävä on tunnistaa kaltoinkohtelu. Arviointijakso on rankka interventio: moni asia lapsen elämässä on huonosti.

Miia kartoittaa sairaanhoitajan tapaamisessa jokaisen fyysisen ja psyykkisen terveyden, mutta tiedot lapsesta karttuvat myös arjessa. Hän tekee kolmivuorotyötä, ja yhdessä leivotaan pullaa, siivotaan, luetaan iltasatu. Lapsilla on omat huoneet. He käyvät koulua, jos pystyvät. Kavereita saa tavata.

”Lapsen ei ole helppo kertoa kipeistä asioista kuten mahdollisista pahoinpitelyistä. Parasta on ansaita luottamus lapselta, jolle aikuiset eivät aina ole olleet luottamuksen arvoisia. Yhdessä voimme miettiä, että maailma voi olla toisenlainenkin. Vaikka nyt tuntuu pahalta, aina ei tunnu.”

Lapset ovat usein tuntosarvet pystyssä ja tarkkailevat, kestänkö kuulla.

Miia on kouluttautunut seksuaalineuvojaksi, jotta tunnistaisi seksuaalista hyväksikäyttöä. ”Lapset ovat usein tuntosarvet pystyssä ja tarkkailevat, kestänkö kuulla. Joskus epäily herää epätyypillisestä käytöksestä.” Miia on opiskellut myös voimauttavaa valokuvausta ja ratkaisukeskeiseksi nepsy-valmentajaksi – hän kokee, että kaikesta on hyötyä.

Iso osa Miian hoidossa olevista lapsista on jo entuudestaan lastensuojelun asiakkaita. Arviointijaksolle päädytään, kun avohuollon keinot eivät riitä ja kasvuympäristö on vaaraksi lapselle tai lapsi vaaraksi itselleen. Kotona voi olla väkivaltaa, mielenterveysongelmia tai päihteitä. Lapsi voi oireilla psyykkisesti, kärsiä koulukiusaamisesta tai karkailla. Lapset janoavat hyväksyntää ja voivat päätyä jengeihin.

”Sellainenkin nostaa välillä päätään, että on status-asia olla lastensuojelulapsi.”

Vaikka Miian osaston lapset ovat alakoululaisia, he saattavat hatkata eli lähteä luvatta omille teilleen. Silloin käynnistyvät tietyt protokollat ja tehdään muun muassa poliisille virka-apupyyntö.

Vaikka lapsi olisi käyttänyt päihteitä ja nukkunut rapuissa, hän saattaa pyytää illalla peittelemään sänkyyn ja ostaa viikkorahoillaan ruokaa kodittomille kissoille. Eräs pieni lapsi totesi: ”Kunpa isä katsoisi mua niin kuin se katsoo puhelintaan.”

Jakson aikana tehdään yhteistyötä esimerkiksi lastenpsykiatrian, koulun, neuvolan ja oikeuspsykiatrisen osaamiskeskuksen kanssa. Arviointijakson jälkeen lapsella voi olla edessä iso elämänmuutos: palaako hän kotiin, lastensuojelulaitokseen vai sijaisperheeseen?

Maailman paras vanhempi

Miia tapaa jokaisen lapsen vanhemmat, joskus yhdessä, joskus erikseen. Moni isä liikuttuu kutsusta. ”Se yllätti. Isät ovat otettuja, että heidän näkemyksensä kiinnostaa. Jos vanhemmat ovat eronneet, isä ei ehkä tiedä lapsensa tilanteesta. On tärkeää, että saan tietoa monesta näkökulmasta. Joskus näkemykset poikkeavat toisistaan melkoisesti.”

Joskus lapsen esitiedoista syntyy kuva, että hänellä on valtavia ongelmia. Kun päivärytmi vakiintuu, tilanne voi näyttäytyä aivan erilaisena. Vähitellen voi paljastua, mitä lapsi on kokenut.

”Johtavalla ohjaajalla on 37 vuoden kokemus tästä työstä. Hän on sanonut, että muista aina, kun ovesta astuu vanhempi, hän on lapsen ainut äiti tai isä ja lapselle maailman paras. Se ei ole aina helppoa.”

Suurin osa vanhemmista ei tahdo pahaa. Heillä ei vain ole voimavaroja toimia toisin.

Miia on ollut yksikössä töissä neljä vuotta ja vain kolme vanhempaa on tapaamisesta kieltäytynyt.

”Työ on opettanut minulle ihmisenä olosta valtavasti. Suurin osa vanhemmista ei tahdo pahaa. Heillä ei vain ole voimavaroja toimia toisin. Täällä mietimme, ovatko he valmiita ottamaan vastuuta toiminnastaan ja tekemään muutoksia.”

Suuria kohtaamisia

Miian työkavereina Sinipirtissä on yksi lähihoitaja, ja muut ovat sosionomeja. ”Meillä on ihana tiimihenki. Iso asia työssä jaksamisessa on, että meillä ei tehdä ylitöitä. Se on yhteinen linjaus. Meillä on säännöllistä ryhmätyön­ohjausta ja osastokokoukset. Työkavereille voi aina sanoa, jos tuntuu pahalta.”

Miia tuli nykyiseen työhönsä sairaalamaailmasta. Hänellä on työkokemusta muun muassa aikuisten ja lasten psykiatriselta. Täällä sairaanhoitajan rooli on erilainen: ollaan omissa vaatteissa, lapset tulevat syliin ja kiintyvät.

”On lohduttavaa, että yksikin luotettava suhde aikuiseen voi muuttaa lapsen elämän. Jaksan töissä, kun ajattelen, että teen työni niin hyvin kuin pystyn. Kirjoitan loppuyhteenvedossa, mikä on lapsen edun mukaista.”

Viime jouluna Miian työpaikka sai ison kukkalahjoituksen hävikkikukkakauppa Kukkikselta. Lapset saivat antaa vanhemmilleen joulukukat. ”Pieni ele poiki suuria kohtaamisia. Lapsi, joka ei koskaan halaa vanhempaansa, antoi kukan. Joissain perheissä ei kukkiin ole rahaa, ja nyt lapsi sai ojentaa kukkia. Sekä lapsi että vanhempi tulivat näkyväksi vaikeassa tilanteessa.”

Miian työviikko: Tavoitteellisia tapaamisia ja tavallista arkea

Maanantai 8–16. Maanantairaportti osastojen kesken. Osallistuin lääkewebinaariin lastenkodin johtajan kanssa. Osaston arjen pyörittämistä.

Tiistai 14–22. Sairaanhoitajien tiimi yhdessä esihenkilöiden kanssa. Meillä on kolme osastoa ja jokaisella työskentelee yksi sairaanhoitaja. Vanhempi kävi luonani sairaanhoitajan tapaamisessa. Lapsen verkostoneuvottelu ja osaston arjen pyörittämistä.

Keskiviikko 14–22. Välineuvottelu lapsen tilanteesta. Mukana olivat lapsen sosiaalityöntekijät, vanhempi ja omahoitaja. Lapsi oli mukana lopuksi. Lapsen sairaanhoitajan tapaaminen. Osaston arjen pyörittämistä.

Torstai ja perjantai vapaata.

Lauantai 14–22. Omaohjaajatyöskentelyä lapsen kanssa. Lapsi piirsi omakuvan, jonka ympärille kirjoitettiin, millainen hän on ja mistä pitää. Samalla keskustelimme suhteesta vanhempiin ja arjesta kotona. Lapsen sairaanhoitajan tapaaminen.

Sunnuntai 7.30–15.30. Tapaaminen vanhemman kanssa, jonka lapsen omahoitaja olen. Vanhemmat voivat vierailla meillä päivittäin. Joskus tapaamista on syytä rajata tai ne tehdään valvotusti. Osaston arkea: ulkoilimme porukalla ja leivoimme välipalaa.