Moni kummasteli, miksi lääkärit eivät siivoa jälkiään, oli kyse sitten instrumenteista tai kahvikupista. Leikkaushoitaja kirjoittaa:
”Laitoshuoltajat tuntuvat olevan alinta kastia ja lääkärit ylintä. Roskat heitetään lattialle, tipat letkutetaan lattialle tiputtaen. Puhutaan epäkunnioittavasti. Lääkäreitä palvellaan ja pokkuroidaan.”
Terveydenhoitajaopiskelija miettii:
”Tuntuu turhalta, että hoitaja putsaa lääkärin käyttämät välineet, esimerkiksi stetoskoopit, tai järjestelee huoneen seuraavaa potilasta varten. Joskus lääkäri on suhtautunut ylimielisesti esimerkiksi konsultaatiopuhelua tehdessä. Olen törmännyt myös siihen, että lääkäri ei aina tervehdi hoitajaa, tätä on onneksi harvemmin.”
Eri ammattiryhmien kahvitilat ovat jotain käsittämätöntä. Työ on moniammatillista, mistä tällainen eriytyminen tulee?
Tervehtimisen merkitystä on miettinyt myös julkkislääkäri Pippa Laukka. Hän kertoi Instagramissa törmäävänsä jatkuvasti tilanteisiin, joissa kollegoita tervehditään työnkuvan perusteella. Lääkärit tervehtivät vain toisiaan, hoitajat toisiaan, laitoshuoltajat toisiaan – ei hyvä.
Miksi tällaista halutaan?
Marja Yli-Pärri, 41, viimeistelee Tampereen yliopistoon väitöskirjaa hallintotieteistä ja opettaa julkisten palvelujen johtamista. Sairaanhoitaja-opinnot hän aloitti puoli vuotta sitten. Hän oli kuullut tarinoita sote-alan hierarkkisuudesta, mutta on hämmästynyt, että urbaanilegendat näyttävät olevan totta.
”Eri ammattiryhmien kahvitilat ovat jotain käsittämätöntä. Työ on moniammatillista, mistä tällainen eriytyminen tulee? Miksi tällaista halutaan?”
Yli-Pärri tutkii väitöksessään organisaatioiden kollektiivista identiteettiä. Vuorovaikutuksella on siinä tärkeä osa.
Hän on miettinyt kommunikaation merkitystä myös oman, potilaana tapahtuneen kokemuksensa vuoksi. Hän synnytti kaksosia ja hänelle yritettiin laittaa spinaalipuudutusta, kun tapahtui potilasvahinko: kuudes yritys osui hermoon. Tästä seurasi hermovaurio.
”Paikalla oli useampi lääkäri ja hoitaja. Mietin, olisiko joku voinut sanoa jotakin, jolla hermovaurio olisi vältetty. Tämä on jossittelua, mutta mietin, uskalletaanko toisen tekemiseen puuttua.”
Hän ei usko, että nuoret hoitajat hyväksyvät alan hierarkkisuutta, sillä tasa-arvoinen kohtelu ja omia arvoja vastaavat arvot ovat millenniaaleille tärkeitä. ”Jo ajatus siitä, että jotakuta pidetään vähempiarvoisena siksi, ettei hän osaa jotakin, on hämmentävä. Tutkimusten mukaan hierarkia tuo jäykkyyttä eikä se lisää avointa kommunikaatiota. Jos ei tunneta toisen ammattikunnan työtä, kokonaisuus ei hahmotu.”
Yli-Pärri puhuu itseohjautuvuuden puolesta. Sen lähtökohta on luottamus. Hän mainitsee esimerkkinä hollantilaisen yrityksen, Buurtzorgin, joka tarjoaa kotihoitoa. Siellä päätöksenteko on tuotu ruohonjuuritasolle. Johtaminen nähdään tukitoimintona, eikä keskijohtoa ole. Toiminnalla ei tavoitella voittoa.
”Lääkärien ja hoitajien työ on tietopohjaista. Niissä vaaditaan vahvaa professiota ja osaamista. Kyseenalaistan, että heitä tarvitsee hirveästi johtaa. Akuuttitilanteisiin liittyy tilannekohtaista hierarkiaa – jokainen tietää roolinsa – mutta muuten en ymmärrä, miksi hierarkiaa pitää korostaa.”
Yli-Pärri kritisoi johtamista jo sanana, enemmän on kyse palvelemisesta. Hän ihmettelee huonon käytöksen hyväksymistä – jos esihenkilö ei puutu siihen, hän on väärässä asemassa. ”Jos ihmisiin tutustuu muutenkin vaikka siellä kahvihuoneessa, ehkä heille ei niin hanakasti huuda. Hierarkian purkaminen ei ole rakettitiedettä, mutta halutaanko tai osataanko sitä tehdä?”
Töissä jumalan kanssa
Moni kyselyyn vastannut sanoo, että nuorten ja varttuneempien lääkärien välillä on eroa. Nuoret ovat mutkattomampia ja osaavat useammin arvostaa hoitajan osaamista.
Yksityisellä sektorilla hierarkia koettiin matalammaksi: ”Minulla on pitkä kokemus kunnalliselta, jossa oli hyvin vanhanaikaista hierarkiaa. Nyt olen sairaanhoitajana yksityisessä lääkärikeskuksessa ja hierarkiaa ei ole, vaan uskomattoman mukava ja tasa-arvoinen työyhteisö.”
Nuoret lääkärit ovat kyselyyn vastanneiden mukaan mutkattomampia ja osaavat useammin arvostaa hoitajan osaamista.
Moni vastaaja vertaa lääkärin asemaa jumalaan. Kirurgien käytöksestä puhuu useampi kyselyyn vastannut. Näin kuvailee opintojen loppusuoralla oleva sairaanhoitaja:
”Osastoilla on selvä nokkimisjärjestys. Kirurgit ja ortopedit ovat kuin jumalia. Psykiatrian puolella taas lääkärit, sairaanhoitajat, mielisairaanhoitajat ja lähihoitajat ovat samalla viivalla. Toisia kuunnellaan, kuka vain osaa keittää kahvit ja kaikki mahtuvat samaan taukohuoneeseen. Psykiatrin viereen uskaltaa istua ja heille voi sanoa mielipiteensä.”
Hierarkia näkyy erään apulaisosastonhoitajan mukaan esimerkiksi siinä, että yhteisissä kokouksissa vain lääkärit puhuvat. Kätilö kirjoittaa: ”Hierarkia tuottaa pelon ilmapiiriä ja vaikeuttaa kommunikaatiota. Kaikki eivät uskalla puhua tiettyjen ihmisten läsnä ollessa. Osa lääkäreistä vahvistaa tätä tiuskimalla ja ailahtelevalla käytöksellään.”
Hierarkian varjolla saatettiin käyttäytyä huonosti ja mitätöidä alempana pidetyn ammattiryhmän näkemyksiä.
”Ison yliopistosairaalan päivystyksessä ei hierarkiaa ole. Lääkärit luottavat sairaanhoitajiin ja ottavat vastaan ehdotuksia esimerkiksi lääkityksestä. Kun hoidetaan kriittisesti sairaita, hierarkiaa unohtuu ja puhalletaan yhteen hiileen. Osastolla en voisi ikinä työskennellä, koska siellä lääkärit on nostettu jalustalle, mikä on täysin typerää ja vanhanaikaista.”
Uskallanko kysyä?
Hierarkian nähtiin vaikuttavan potilaiden hoitoon. Vaikka lääkäri ei kotihoidossa välttämättä edes tapaa vanhusta, lähellä vanhusta olevan lähihoitajan sana ei aina paina.
”Lääkäri on edelleen ’jumala’, joka asukasta näkemättä määrää enemmän tai vähemmän lääkkeitä kuin lähihoitaja omahoitajana näkisi tarpeelliseksi. Saattohoitopäätökset tehdään liian myöhään.”
Useampi kyselyyn vastannut kertoi, että joidenkin lääkäreiden konsultointi koettiin vaikeana.
”Voi johtaa vaaratilanteisiin, jos tuoreet hoitajat eivät uskalla konsultoida lääkäriä riittävällä herkkyydellä. Samoin jos lääkäri ei voi kuvitellun ylemmän pätevyytensä vuoksi kysyä hoitajilta tarpeellisia asioita. Olen kohdannut useita potilasturvallisuuden vaarantavia tilanteita hierarkkisuuden takia.”
Joskus parannusten tekeminen riippui siitä, esittääkö uudistuksia oikea henkilö. Laboratoriohoitaja kirjoittaa: ”Hoitohenkilökunta sanoi vuosia, että eräiden näytteiden käsittely on hankalaa, ohjeistus puutteellista ja toiminta aikaa vievää. Muutosta ei tullut. Kun eräs erikoislääkäri totesi, että toiminnan kankeus viivästyttää diagnostiikkaa, alkoi tapahtua.”
Röntgenhoitaja kertoo: ”Huomasin uudessa työpaikassani huonon työtavan. Kerroin toisesta sairaalasta paremman tavan ja perustelin, miksi se olisi parempi. Minua ei kuunneltu, koska olin ’vain hoitaja’, nuori nainen ja valtaa yksikössä pitivät akateemisesti koulutetut vanhemmat miehet. En jäänyt työpaikkaan pitkäksi aikaa.”
Byrokratian vastakohta
Onhan se hierarkkista, byrokraattista ja kankeaa, toteaa lahtelainen vastuuosastonhoitaja Taina Kanninen, 59, sote-alan johtamisesta. Hän väitteli tammikuussa osallistavasta johtamisesta.
Hän näkee sote-kriisin mahdollisuutena muutokseen. Muutoksia on pakko tehdä, koska hoitajista, lääkäreistä ja rahasta on kova pula.
Minulle osallistava johtaminen on pelastus, joka helpottaa taakkaani esihenkilönä.
Osallistavaa johtamista Kanninen kuvaa hierarkkisuuden vastakohdaksi: Ammattilaiset ovat tasa-arvoisia, ja he keskustelevat tasaveroisina, miten yksikössä toimitaan. Yksikkö omistetaan yhdessä, jolloin työhön sitoudutaan eri tavalla. Valtaa delegoidaan alaspäin. Hoitohenkilöstö voisi tehdä päätöksistä 90 prosenttia ja esihenkilöt 10 prosenttia.
”Ero on valtava verrattuna byrokraattiseen johtamiseen, jossa tehdään, mitä pyydetään. Minulle osallistava johtaminen on pelastus, joka helpottaa taakkaani esihenkilönä. Minun ei tarvitse nopeasti muuttuvalla alalla tietää kaikkea – kukaan ei pysty siihen.”
Kulttuurinmuutos vaatii aikaa. Rivihoitaja ei ehkä heti usko, että hänen mielipiteitään halutaan oikeasti kuulla. ”Lääkäri oli ennen kuningas, mutta nyt heistäkin on kova pula. Työtä on pakko järjestellä uudella tavalla.”
Osallistavalla johtamisella on yli 30 vuoden historia pääasiassa Amerikassa. Suomeen se on tullut myöhään. Sitä on edistetty organisaatioissa, jotka tähtäävät magneettisairaaloiksi eli lähinnä Husissa ja Kysissä.
Kannisen väitöksessä todetaan, että sairaanhoitajilla on mahdollisuus osallistua päätöksentekoon jonkin verran, mutta edelleen se on suurelta osin esihenkilöiden ja hallinnon vallassa. ”Omaan työhön pystytään vaikuttamaan melko paljon, mutta hoidon kokonaisuuteen ei.”
Kanninen sanoo, että hoitotyön johtaminen kantaa historian lastia. Johtaminen ei ole niin ketterää kuin yrityksissä, vaan muistuttaa virastomaailmaa. ”Vaikka johtaminen on muuttunut paljon, vielä on kaikuja ajasta, jona sairaanhoitajat nousivat kahvihuoneessa seisomaan, kun professori astui huoneeseen. Sekin pitää muistaa, että sote-alalla on paljon henkilöstöä ja niitäkin on, jotka eivät alalle sovi.”
Palkka, työolot, johtaminen. Niistä on viime aikoina puhuttu paljon, kun sote-alan työvoimapulaan on pähkitty ratkaisuja. Välillä johtamisen haukkuminen tuntuu Kannisesta kohtuuttomalta.
”Johtaminen on niin laaja käsite. Se kattaa muun muassa tilat, välineet, osaamisen. Pitäisi pystyä rajaamaan, mistä on kyse – onko henkilöstöjohtaminen se, mikä ei toimi? Usein hoitotyön johtajien liikkumavara on aika pieni.”
Ruokatunti varastossa
Tarpeetonta hierarkiaa ei ole vain hoitajien ja lääkärien välillä. Kyllä hoitajienkin kesken osataan.
”Arvoasteikolla lähihoitajat ovat pohjalla, vaikka teemme raskaimman fyysisen työn. Jouluna kukat tulevat sairaanhoitajille, lähihoitajille ei edes korttia. Lähihoitajan päivänä meitä ei muistettu, mutta kun on sairaanhoitajien päivä, on tuotu kääretorttua, kahvia, keksejä”, kirjoittaa lähihoitaja kotihoidosta.
”Sairaalassa käytettiin värikoodattuja vaatteita. Jos jostain syystä käytit laitoshuoltajalle värikoodattua vaatetta, niin sinua ei enää tervehditty.”
Opiskelijoiden kohtelu on oma lukunsa. Moni muisteli vuosien takaisia kokemuksia. Osa kokemuksista oli tuoreita.
”Naistentautien osastolla opiskelijat söivät liinavaatevarastossa, vaikka taukohuoneessa oli tilaa. Taukohuoneessa oli omat paikat ihmisille eikä tuoleihin saanut kukaan muu istua, vaikka kyseiset henkilöt eivät olleet tauolla, sillä ’jos he vaikka tulevatkin’.”
”Opiskelija ei saanut pukukaappia niin sanotuista hyvistä tiloista, vaan joutui pukemaan vaatevarastossa ja toisella osastolla asbestivaroituksin varustetussa kellaripukuhuoneessa.”
”Minulle esimies sanoi 2000-luvun alussa: meillä lääkärit ovat jumalia, sairaanhoitajat siitä seuraavia ja te opiskelijat ette yhtikäs mitään. Te pukeudutte erilaisiin vaatteisiin, ettei kukaan vahingossakaan luule teitä oikeiksi hoitajiksi.”
Ihminen vai resurssi?
Lähes jokaisen kyselyyn vastaajan mielestä sote-alalla on turhaa hierarkiaa. Pienenkin asian päättäminen saattaa kestää. Yksi vastaaja kertoi, että koulutukseen osallistuminen kiertää kolmen eri päällikkötason kautta. Jollain työpaikalla työntekijä ei saa ottaa suoraan yhteyttä palkanlaskentaan veroprosentin nostossa, vaan se pitää tehdä esihenkilön välityksellä.
”Hierarkia lähtee jo johdon asenteesta, että työntekijöihin suhtaudutaan enemmän resursseina kuin ihmisinä ja kollegoina. Tämä näkyy esimerkiksi siten, että työntekijäpulaa pyritään paikkaamaan joustoja vähentämällä. Vaikutukset ovat paradoksaaliset: ihmisiä ei voi pakottaa ja he lähtevät muualle töihin sanelupolitiikan takia.”
Muutama mietti, että hierarkiaa tarvitaan, sillä valtatyhjiöllä on tapa täyttyä. Näin sanoo eräs osastonhoitaja:
”Joku ottaa valtatyhjiön ja siitä ei hyvä seuraa. Jalkapallojoukkueessa kaikki eivät voi olla maalivahteja, sanoi entinen pomo.”
Hyvinvointialueille siirtyminen vuodenvaiheessa oli iso muutos. Moni kuvaa, että esihenkilöitä tuli lisää ja vastuut ovat vielä epäselvät. Laboratoriohoitaja kirjoittaa: ”Esimerkiksi suuret hankinnat ovat jäissä, koska ei tiedetä, kuka johtajista on vastuussa niistä.”
”Organisaation johto kertoo olevansa läsnä ja kuuntelevansa. ’Ovi on aina auki.’ Todellisuudessa he ovat ylimmässä kerroksessa oven takana, jonne tavallisen duunarihoitajan tägi ei käy.”
Ruotsissa on eri meininki
Mika Sorvisto, 54, asuu Torniossa, mutta hän on vuodesta 1995 työskennellyt Ruotsin puolella. Hän on fysioterapeutti ja esihenkilö Haaparannan terveyskeskuksessa. Mikalla on paljon tuttuja Suomen puolella alan töissä, muun muassa oma tytär. Vuodet naapurimaassa ovat saaneet Mikan ihmettelemään Suomen sote-alan hierarkkisuutta. Hänestä on pöyristyttävää, että kahvipöydässä voi olla tyhjä paikka, johon ei voi istua, koska se on varattu lääkärille.
”Meidän kahvihuoneessamme käy 9–10 lääkäriä, ja kaikki täyttävät astianpesukonetta, olivatpa he keikkalääkäreitä tai erikoistuvia. Miten vierekkäisten maiden työkulttuuri voi olla niin erilainen?”
Opiskelijat aistivat, jos harjoittelupaikassa on pokkurointia ja kikkailua.
Varsinkin hoitajapulan aikana turha hierarkia ja huono käytös on hänestä kuin omaan nilkkaan purisi.
”Opiskelijat aistivat, jos harjoittelupaikassa on pokkurointia ja kikkailua. Tieto huonosta ilmapiiristä leviää. Muutos ei tapahdu nappia painamalla, mutta kissa pitäisi nostaa pöydälle. Yksittäisen työntekijän on vaikea sitä tehdä, mutta johdon olisi mietittävä keinoja, sillä ilmapiiri vaikuttaa paljon siihen, onko työpaikka haluttu.”
Ruotsissa fysioterapeutin työnkuvaa on laajennettu. Mika uskoo, että sekin on lähentänyt ammattiryhmien välistä yhteistyötä. Mikan työpaikalla fysioterapeutit esimerkiksi antavat injektiona kortisonia, asiakkaat voivat tulla suoraan fysioterapeutin vastaanotolle ja fysioterapeutit voivat kirjoittaa lähetteen röntgeniin. Hoitajilla on aina mahdollisuus konsultoida lääkäriä, ja Mikasta on vieras ajatus, että siihen liittyisi kynnystä.
