Potilaan läheisistä on hoitajalle tukea, mutta törmäyksiäkin syntyy. Ne johtuvat usein kiireestä, omaisten kovista vaatimuksista tai työpaikan käytännöistä, joita ei ole mietitty loppuun saakka.
Hyvä yhteistyö omaisten kanssa parantaa tutkimusten mukaan hoidon laatua. Yhteistyön sujumisesta on hyötyä myös hoitohenkilökunnalle: työtyytyväisyys ja ammattiylpeys lisääntyvät ja stressi vähenee.
Mutta kuinka omaisten kohtaaminen onnistuu käytännössä? Tehy-lehti teki asiasta verkkokyselyn lukijoille.
Hoitajat kertovat omaisten olevan parhaimmillaan ”voimavara ja tietovaranto potilaan hoidossa”. Perheenjäsenet voivat omalla toiminnallaan nopeuttaa potilaan toipumista.
Vastaajat kirjoittivat aidosta läsnäolostaan läheisten kanssa, tuen tarjoamisesta, realistisen tiedon antamisesta, luottamuksesta ja yhteisistä oivalluksista. Kun perheenjäsenten kanssa tehdään yhteistyötä, heidät nähdään asiakkaina, ei vierailijoina.
Toisaalta vastauksissa nousivat esille kiire, työn paineisuus, väsymys sekä vaativat omaiset, jotka odottavat ihmeitä. ”Päivittäin esitettävät samat kysymykset ja vaateet voivat kuormittaa ja haitata akuutimpien asioiden hoitamista”, kirjoittaa eräs vastaaja.
Tampereen yliopistossa hoitotiedettä opettava Mira Palonen liputtaa perheystävällisen hoitotyön puolesta. Hänen mukaansa perheenjäsenillä on hoidon kokonaisuudessa aivan oma, korvaamaton paikkansa.
”Ihmiset elävät omaa elämäänsä lähipiirinsä ympäröiminä, ja he tulevat terveydenhuollon palveluihin silloin, kun tarvitsevat apua. Ihminen ei lakkaa olemasta perheensä jäsen, kun hän on hoidettavana sairaalassa.”
Henkilökunnan vaihtuvuus ja kiire vaikuttavat siihen, miten omaiset kohdataan.
Lähtökohtana tulisi olla, että jokainen potilas määrittelee perheensä itse. Perhe voi olla ydinperhe puolisoineen ja lapsineen tai potilas voi lukea perheeseensä ystävän tai naapurin.
”Perhe voi muodostua periaatteessa vaikka lemmikkikissasta. Kissa ei voi tietenkään ottaa kantaa potilaan asioihin, mutta sillä voi olla muunlaista merkitystä. Yksin asuva ihminen saattaa haluta palata kotiin mahdollisimman nopeasti, koska kissa on siellä yksin.”
Omaisten kohtaamista terveydenhuollossa ei ole tutkittu kovin kattavasti. Tampereen yliopistossa on kuitenkin selvitetty hoitajien ja hoitotyön opiskelijoiden suhtautumista perheisiin. Tämän selvityksen perusteella suhtautuminen on pääosin positiivista.
”Hoitotyö on kehittynyt tehtäväkeskeisestä ajattelusta asiakaskeskeiseen ajatteluun, mikä on muuttanut suhtautumista positiivisempaan suuntaan. Mutta realiteetti on, että resurssien äärirajoilla toimiminen, kiire ja henkilökunnan vaihtuvuus vaikuttavat siihen, miten tämä positiivinen asenne näkyy arjessa”, sanoo Palonen.
Positiivinen asenne näkyy arjessa vain, jos sille annetaan mahdollisuus. Palonen arvelee, että tällä hetkellä osastoilla ei välttämättä ole paljon voimavaroja kehittää perhekeskeistä hoitotyötä.
”Silti myönteinen suhtautuminen on periaatteena todella tärkeä, sillä sen pohjalta voidaan lähteä etsimään resursseja ja miettimään, millä tavalla perhekeskeistä hoito-otetta voidaan toteuttaa juuri meidän yksikössämme.”
Perhekeskeinen hoitotyö toteutuu Palosen mukaan yleensä parhaiten lasten hoidossa, psykiatrisessa hoidossa ja sellaisten aikuispotilaiden kohdalla, joiden hoidossa kaivataan omaisten osallistumista. Tällaisia ovat muun muassa muistisairaat potilaat.
Toimintakykyisten aikuispotilaiden oletetaan selviävän usein yksinkin.
Heikommin taas kohdataan niiden aikuispotilaiden omaisia, jotka ovat kognitiivisesti ja fyysisesti toimintakykyisiä. Tällaisten potilaiden oletetaan selviävän yksinkin.
Tehy-lehden kysely kertoo samaa. Tärkeiksi yhteistyökumppaneiksi kyselyyn vastaajat mainitsevat muun muassa synnyttäjien puolisot ja tukihenkilöt lapsivuodeosastolla, vanhemmat vastasyntyneiden teho-osastolla sekä psykiatristen potilaiden omaiset.
Palosen mukaan omaisten kohtaamiseen on mahdotonta antaa yleispäteviä ohjeita, sillä tilanteet vaihtelevat paljon. Perhekeskeisyys rakentuu joka tapauksessa sekä koko organisaatiota koskevista linjauksista että konkreettisista arjen asioista.
”Perhekeskeisyys ei saisi koskaan olla pelkkiä juhlapuheita”, Palonen muistuttaa.
Hoitaja pääsee hyvään alkuun olemalla avoin ja kuuntelemalla potilasta ja perhettä.
”On helppoa lähteä liikkeelle kysymällä potilaalta, kenen kanssa hän haluaa puhuttavan hoitoonsa liittyvistä asioista. Silloin saa selville senkin, jos omaisia ei ole lainkaan.”
Yhdysvalloissa ja Kanadassa on kehitetty perhekeskeistä hoitotyötä pitkään. Esimerkiksi International Family Nursing Association kehittää käytännön työkaluja, joita hyödynnetään Suomessakin. 1980-luvulla lanseerattiin One question question eli yhden kysymyksen kysymys. Sen idea on kysyä omaiselta näin: Jos sinulla olisi yksi kysymys, johon haluaisit vastauksen sinä aikana, kun me tässä työskentelemme yhdessä, mikä se olisi? Tämän jälkeen kuunnellaan omaisen kysymys ja toimitaan sen pohjalta.
”Omainen saattaisi kysyä esimerkiksi laajan kysymyksen: Miten äiti pärjää kotona tämän sairaalareissun jälkeen, kun hän on täällä reisiluun murtuman takia, hän asuu kaksikerroksisessa omakotitalossa ja itse asun 200 kilometrin päässä? Kysymys voi olla myös suppeampi: miten neuvon äitiä ottamaan tämän lääkkeen sitten kotona?”
Välillä terveydenhuollon ja omaisten kohtaamisessa tapahtuu törmäyksiä. Ne johtuvat Palosen mukaan yleensä siitä, että työpaikalla ei ole mietitty asioita loppuun saakka. Yksittäisen hoitajan on tällöin vaikea toimia perhekeskeisesti, vaikka haluaisikin.
Palonen kehottaa miettimään, onko yksikössä käytäntöjä, jotka hankaloittavat perhekeskeisyyden toteutumista.
”Esimerkiksi vierailuajat voivat viestittää, että omaisia ei koeta niinkään perheenä vaan ihmisinä, jotka tulevat vierailemaan silloin, kun meille organisaationa sopii.”
Jotta yksiköissä olisi yhtenevä toimintalinja, perheisiin liittyvät käytännöt tulisi puhua auki: Pääsevätkö läheiset päivystyksen tiloihin? Voidaanko kaukana asuvat perheenjäsenet ottaa mukaan etäyhteyksin? Onko potilashuoneissa viisi muutakin potilasta kuulemassa kaikki perheen ja potilaan väliset asiat? Onko käytössä erillistä, rauhallista tilaa omaisten kohtaamiseen? Voiko omainen osallistua halutessaan kierrolle?
Palosen mukaan perhekeskeisyyden tulisi olla läpileikkaava arvo, ja sen tulisi pohjautua organisaation strategiaan. Vallitsevia käytäntöjä on myös syytä välillä ravistella.
”Meillä on nurinkurisesti vallalla käytäntö, jonka mukaan omaisten on oltava aktiivinen osapuoli. Eli tietoa saa ja osallistumaan pääsee, jos jaksaa ja osaa pitää kiinni oikeuksistaan. Tätä pitäisi lähteä kääntämään toisin päin eli omaisia pitäisi alkaa ottaa mukaan automaattisesti. Jos ihmisellä ei ole aktiivista omaista, hän jää herkästi heikompaan asemaan.”
Esimerkiksi kotiutumisohjeet annetaan yleensä vain potilaalle itselleen, joka kertoo niistä kykyjensä mukaan eteenpäin. Palosen mielestä säästyisi paljon aikaa ja vaivaa, jos omaiset olisivat mukana näissä keskusteluissa.
Anni Sahari, Keski-Uudenmaan sote -kuntayhtymä:
”Työskentelen ikäihmisten parissa yksikössä, jonne päädytään usein kotihoidon, päivystyksen ja akuuttiosaston kautta. Perushoitotyön lisäksi arvioimme asiakkaan kotona pärjäämistä.
Pyrin keskustelemaan omaisten kanssa – kuuntelemaan, ymmärtämään ja luomaan hyvää yhteyttä. Heiltä saa vanhuksen tilasta usein tärkeää hiljaista tietoa, jota ei ole kirjattu mihinkään raportteihin.
Valtaosa omaisista on sellaisia, joiden kanssa yhteistyö sujuu hyvin. Realististen omaisten kanssa keskustelusta jää hyvä mieli. Mutta sitten on pieni prosentti omaisia, jotka tekevät hoitajien ja esihenkilöiden työstä todella raskasta. He saattavat huutaa raivoissaan, kyseenalaistaa ammattitaitomme, puuttua jokaiseen pieneenkin asiaan ja puhua alentuvasti. He myös uhkailevat valituksen tekemisellä – ja sitä me heille suosittelemmekin.
Kaikki omaiset ja asiakkaat eivät ole länsimaisen lääketieteen kannattajia, jolloin he saattavat kyseenalaistaa lääkkeiden tarpeellisuuden. Tilanne on hoitajille haastava, sillä yksikössä ei ole paikalla lääkäriä eikä häntä tavoita aina puhelimellakaan.
Vaikka hankalia omaisia on vain pieni vähemmistö, he vievät välillä suhteettomasti aikaa ja voimia.
Omaisten toiveet ja vaatimukset saattavat myös pahentaa ja pidentää saattohoidossa olevan asiakkaan tilannetta. Esimerkiksi kipulääkkeitä saatetaan vastustaa sivuvaikutusten pelossa. Hoitajilla on todella suuri vastuu asiakkaista, samoin omaisten kannattelusta.
Tuntuu, että vaikeista omaisista ei uskalleta puhua. Kysynkin, mitkä ovat ne keinot, joilla näihin haastaviin tapauksiin voidaan puuttua. Vaikka hankalia omaisia on vain pieni vähemmistö, he vievät välillä suhteettomasti aikaa ja voimia.
Itse pyrin rauhoittelemaan kiihtynyttä omaista. Pidän huolta siitä, etten itse provosoidu. Tilannetta voi koettaa lieventää kysymällä, onko omaisella toiveita – pitäisikö asiakkaalle tuoda esimerkiksi oma torkkupeitto?
Jos tilanne jatkuu hankalana, totean, että tästä ei seuraa mitään hyvää ja sanon, että tilanne on parasta keskeyttää. Sen jälkeen haen paikalle esimiehen tai toisen hoitajan. Jos tilanne muodostuu vaikeaksi puhelimessa, laitan kaiuttimen päälle ja kerron sen myös omaiselle. Lisäksi kirjaan kaiken tarkasti ylös.
Välillä käymme haastavia tilanteita läpi työporukalla. Myös lähiesihenkilö on silloin paikalla. Kaikkein raskaimmista tapauksista teemme WPro-työturvallisuusilmoituksen, joka menee esihenkilölle, hänen esihenkilölleen ja työsuojeluun.
Ymmärrän, että omaisella voi olla surua, hätäännystä, syyllisyydentunteita tai omia muisti- tai mielenterveysongelmia. Silti olen sitä mieltä, että työpaikalla pitää olla työrauha. En anna kohdella itseäni miten tahansa.”
Marjo Ojala, Etelä-Pohjanmaan sairaanhoitopiiri:
”Työskentelen yhteispäivystyksen psykiatrian tiimissä. Suunnittelemme potilaan ja hänen läheistensä kanssa, miten päivystyksestä mennään eteenpäin. Teemme tarvittaessa kriisi-, mielenterveys- ja päihdepuolen hoidontarpeen arvioita. Tapaamiset ovat pääsääntöisesti kertaluontoisia.
Meillä on hyvä tilanne, sillä voimme käyttää tilanteen selvittämiseen 45 minuuttia tai jopa kauemmin. Meillä on aikaa pysähtyä ja olla läsnä.
Potilaan ja hänen läheistensä kanssa tehdyssä yhteistyössä on voimaa. Läheiset vaikuttavat potilaan hyvinvointiin laajemmin kuin hoitotilanteet. Läheisten kanssa on minusta äärettömän antoisaa tehdä yhteistyötä.
Potilaan esille tuomat asiat täydentyvät läheisten kautta. He pystyvät kuvailemaan, millä tavalla potilaan kertomat asiat vaikuttavat arjessa ja millaisia voimavaroja heillä on. Potilaan näkökulma on saattanut kapeutua ahdistuksen tai masennuksen vuoksi.
Jos läheinen on epätietoinen hoidon tavoitteista, hän saattaa alkaa toimia vastoin potilaan parasta.
Parhaimmillaan kaikki tekevät yhteistyötä potilaan parhaaksi samaan suuntaan. Läheisten tulee tietää, mitä hoidossa seuraavaksi tapahtuu ja kehen voi ottaa tarvittaessa yhteyttä. Jos läheinen on epätietoinen hoidon tavoitteista, hän saattaa alkaa toimia vastoin potilaan parasta.
En koe läheisiä vaikeiksi, kunhan vain on aikaa löytää yhteinen hyvä. Haasteellisesti toimiva läheinen on yleensä erittäin huolissaan ja pelokas.
Jos läheinen on sanallisesti aggressiivinen ja hyökkäävä, sanon puhuvani potilaan kanssa hetken aikaa kahdestaan. Sanoitan potilaalle, että hänen läheisensä taitaa olla aika huolissaan, kun on noin ärhäkällä päällä. Sitten kysyn, mitä potilas tässä tilanteessa toivoo – haluaako hän läheistä mukaan keskusteluun? Tämän jälkeen toimitaan potilaan etu mielessä ja hänen toiveitaan kunnioittaen.
Rauhoittelen läheistä ja hänen tuntemuksiaan ymmärtävällä ja myötäilevällä puheella. Joskus harvoin saatan sanoa, että koen itseni uhatuksi enkä pysty siksi auttamaan. Tällaisissa tilanteissa voin ehdottaa läheiselle pientä taukoa pihamaalla tai kahvilassa, josta noudan hänet hetken päästä. Yleensä tilanne laukeaa siihen.
Tärkeintä on, etten provosoidu itse. Myös omasta työssä jaksamisesta pitää huolehtia.”
