Gaza jätti jäljen

Kenttäsairaalan lastenosaston leikkinurkkaus Rafahin kaupungissa Etelä-Gazassa. Pöydän virkaa toimittaa tyhjä tarvikelaatikko, tuoleina on hiekkasäkkejä ja leikkipalikoina stryroksin­-palasia, jotka on peitetty värikkäällä ­teipillä.

Farah-niminen tyttö on ollut hoidettavana hammasperäisen, kasvojen ja kaulan alueelle levinneen tulehduksen takia. Nyt hänellä on jo voimia leikkiä. Farahin äiti katselee tytärtään – ja sairaanhoitaja Miia Siurola, 43, katselee äitiä.

”Hänen kasvonsa syttyivät, kun hän näki tyttärensä leikkivän. Se oli minulle tosi herkkä ja silmiä avaava hetki. Nähdä lapsen leikki sen kaiken kauheuden keskellä ja äidin ilo lapsen leikistä.”

Miia oli Gazassa Punaisen Ristin kansainvälisen komitean avustustöissä viisi viikkoa viime huhti-toukokuussa. Vaikka Suomeen paluusta on jo useita kuukausia ja arki rullaa tuttuun ja turvalliseen tapaan, Miia ajattelee usein Rafahissa kohtaamiaan ihmisiä.

”Komennukselta on aina haastava palata. Vaatii oman aikansa ennen kuin sopeutuu koti-Suomeen. Mutta tämä keikka on vienyt tavallista pidemmän ajan. Kyllä sitä sydän ja mieli ovat sinne jääneet.”

Kutsumus vie maailmalle

Husiin Uudessa lastensairaalassa teho- ja leikkausosastoilla työskentelevä Miia kävi Punaisen Ristin IMPACT-koulutuksen vuonna 2018, mikä mahdollistaa pääsyn Punaisen Ristin avustustyöntekijä­reserviin ja kansainvälisiin avustus­töihin. Ennen Gazaa Miia on ollut avustustöissä Haitilla vuonna 2021, kun maata koetteli tuhoisa maanjäristys.

”Olen jo ihan pikkutyttönä ilmoittanut äidilleni, että minusta tulee lasten sairaanhoitaja ja sillä tiellä ollaan. Minulle on ollut aina selvää, että kaikista haavoittuvimmassa asemassa olevien auttaminen on minun juttuni. Siksi olen myös hakeutunut kansainvälisiin tehtäviin.”

Lähdöt tulevat tavallisesti hyvin nopealla aikataululla. Niin nytkin. Parissa viikossa varmistui Miian mukana­olo kenttäsairaalan avustustyöntekijänä, ja sen jälkeen hänellä oli yhdeksän päivää aikaa asioiden hoitamiseen kuten viisumin hankkimiseen, lääkärintarkastukseen ja rokotuksiin.

Olot katastrofi- ja konfliktialueilla ovat erittäin vaikeita. Miia korostaa, että lähtijän on oltava itsensä kanssa sovussa siinä, että kotiin jää huolestuneita l­äheisiä.

Miian perheeseen kuuluvat puoliso sekä 19- ja 20-vuotiaat lapset.

”Vaikka he ymmärsivät ja hyväksyivät ratkaisuni, ei se heidän huoltaan tietenkään poistanut.”

Työtä laidasta laitaan

Miian kanssa samaan aikaan Rafahissa työskenteli päivystyksen sairaanhoitaja, anestesialääkäri ja hallinnollinen työntekijä. Myöhemmin tuli vielä kätilö ja tekniikan asiantuntija. Lisäksi paikalla oli lukuisia muita Punaisen Ristin työntekijöitä eri puolilta maailmaa sekä tietysti paikallista hoitohenkilökuntaa.

”Kun saavuimme, kenttäsairaalan teltat olivat pystyssä ja meidän ensimmäinen tehtävämme oli varustella teltat. Kaikki tavarat, kuten hoitovälineet ja -laitteet, sairaalasängyt ja -vaatteet, tulevat eri kokoisissa laatikoissa. Se on ihan konkreettista hyllyjen rakentamista ja hanskapakettien kuljettamista. Minä muun muassa nikkaroin puusta monitorille kiinnitystelineen.”

Kenttäsairaalaan kuului päivystys, kaksi leikkaussalia, heräämö, infektio-osasto, synnytysosasto sekä miesten-, naisten- ja lastenosastot.

Miia työskenteli lasten parissa anestesiahoitajana leikkaussalissa, sairaanhoitajana naisten ja lasten osastoilla sekä tarvittaessa synnytysosastolla.

Kliinisen työn ohella hän koulutti ja ohjasi paikallisia hoitajia. Miia korostaa, että Punaisen Ristin avustustyöntekijöiden tehtävä on nimenomaan parantaa paikallisten edellytyksiä selviytyä. Komennukselle ei mennä kaikkitietävinä ”pelastajina”.

Vammoja ja vatsatautia

Gazan konfliktin alettua viime syksynä sadattuhannet ihmiset ovat paenneet Etelä-Gazassa sijaitsevaan Rafahiin. Monet Gazan asukkaista ovat joutuneet pakenemaan taisteluita jo moneen kertaan etsiessään turvallisempaa paikkaa. Ihmisiä asuu sekä avustusteltoissa että taloissa, joita on edelleen pystyssä.

Miian aikana kenttäsairaalassa kävi viikoittain toista tuhatta potilasta, ja sittemmin määrät ovat vain nousseet.

”Monilla oli eri asteisia räjähde- ja sirpalevammoja, joista osa vaati amputaation. Oli likaisesta vedestä johtuvaa vatsatautia, syyhyä, hepatiittia ja virtsatieinfektioita. Gazassa oli pula lääkkeistä, ja moni kärsi verenpainetaudista ja korkeasta verensokerista. Paljon oli myös psyykkistä oireilua.”

Miia ja hänen kollegansa työskentelivät aamusta iltaan, yöhönkin. Vapaapäiviä ei viiden viikon komennusjakson aikana ollut.

Avustustyöntekijät asuivat tien toisella puolella paikallisilta vuokratussa talossa. Koska yksityisyyttä ei ollut, Miia järjesti omat hetkensä aikaisesta aamusta. Kellon viiden aikaan hän heräsi juoksemaan pienellä pihalla kahdeksikkoa ja tekemään lihaskuntotreeniä jumppamatolla.

Jokainen menettänyt jonkun

Ihmisten tarinat olivat hirvittävän surullisia, sanoo Miia. Hän kohtasi muun muassa itsetuhoisia nuoria naisia, jotka olivat menettäneet puolisonsa konfliktissa. Eräältä mieshoitajalta oli kuollut koko perhe, vaimo ja neljä lasta.

Paikallisen hoitohenkilökunnan sitoutuminen ja sitkeys tekivät häneen lähtemättömän vaikutuksen.

”He olivat aivan uskomattomia. He tulivat töihin pitkien, vaikeiden ja vaarallisten matkojen takaa. Koska bensaa ei ollut, oli työmatka taitettava kävellen tai aasikyydillä. Jokainen oli menettänyt jonkun. Siitä huolimatta he tulivat joka päivä tekemään työtä kanssamme.”

Miian ollessa Rafahissa taistelut kiihtyivät ja lähenivät. Puolueettomuus ja neutraalius ovat Punaisen Ristin ja Punaisen Puolikuun kansainvälisen liikkeen periaatteita, eivätkä työntekijät ota kantaa siihen, kuka iskuista on vastuussa.

”Eri tavoin haavoittuneita potilaita tuli sairaalaan paljon. Silloin sitä keskittyy täysin työhön eikä juurikaan mieti mitään muuta. Jokainen kynnelle kykenevät osallistuu ja auttaa.”

Vaikka taistelut olivat läsnä koko ajan, Miia ei pelännyt. Hän luotti siihen, että Punainen Risti huolehtii heidän turvallisuudestaan niin hyvin kuin voi. Henkilökunta on myös koulutettu toimimaan vaaratilanteissa.

Toivoa kaikesta huolimatta

Miia puhuu paljon siitä, miten Gazassa olivat samaan aikaan läsnä ihmisyyden vastakkaiset puolet: jatkuva toivottomuus, uupumus ja suru, mutta myös kiitollisuus, ilo ja toivo.

”Tämä ristiriita konkretisoitui vaikkapa silloin, kun taustalla kumisivat räjähteet ja ammukset ja synnytyssalista kuului maailman ihanin ääni, vastasyntyneen parkaisu.”

Komennus Gazassa jätti Miiaan pysyvän jäljen. Kaiken toivottomuuden keskellä hän näki toivoa ja voimaa. Hän olisi voinut jäädä pidemmäksikin aikaa, mutta Suomessa odottivat lapsen ylioppilasjuhlat.

”Kotiinpaluu oli toki valtavan ihanaa. Monin tavoin tunteellista. Ensimmäisenä havahduin siihen, miten hiljaista oli, kun ei kuulunut konfliktin taukoamattomat äänet.”

Komennus Gazassa vahvisti Miian ajatusta siitä, että pienet teot ovat isoja tekoja. Hän korostaa, että kaikkien ei missään nimessä tarvitse lähteä avustustöihin, vaan auttaa voi kotimaastakin käsin vaikkapa lahjoittamalle kansainvälisille avustusjärjestöille.

”Gazassa ollessa ajattelin, että jos sain edes yhden ihmisen päivässä tuntemaan toivoa, olin tehnyt juuri sen, mitä pitää.”