Aino Ikävalko, 27, opiskelee viestintää Jyväskylän yliopistossa ja asuu Validialla. Hän sai cp-vamman hapenpuutteen vuoksi syntyessään keskoskaksosena.
”Olen pohtinut seksuaalisuutta paljon. Minut on mielestäni kohdattu aina ihan normisti lukuun ottamatta sitä yhtä elämänaluetta. Esimerkiksi kykyyni opiskella on uskottu. Kuitenkin jo nuoresta pukeutumiseni ajateltiin sen mukaan, mikä on avustajalle helpointa. Farkkujen sijasta valittiin mieluummin olohousut. Ei ollut väliä, miltä näytän.
Kun muille nuorille jaettiin ehkäisyvälineitä, ylitseni hypättiin. Lähipiirissäni ei ajateltu, että voisin haluta joskus perheen. Ehkä vanhempien on aina vaikea puhua lapsille seksiin liittyvistä asioista, ja kun lapsi on vammainen, se on ekstravaikeaa.
Täällä Validiassa on ymmärretty, että olen nuori nainen ja aika menevä. Minua on autettu pukeutumaan ja laittautumaan, kun olen ollut lähdössä viettämään iltaa. Se tuntuu tärkeältä.
Kaipaan sitä, että minut nähdään naisena. Joskus olen kuullut jonkun pohtivan, että mikäs se tuolla menee – ai, se on pyörätuoli. Baarissa olen saattanut katsoa jotakuta sillä silmällä ja toinen tuleekin kysymään: kulkeeko kärry kovaa?
Toisaalta laukaisen joissain miehissä hellyydenpuuskan tai hoivavietin ja minua tullaan halailemaan. Kai minua pidetään jonkinlaisena matalalla sijaitsevana söpöliininä. Joskus joku on tarttunut rintoihini tuosta vain ja kertonut samalla, miten paljon arvostaa minua.
Usein ihminen itsekin tajuaa kommenttinsa tyhmyyden, kun ollaan hetki puhuttu.