Mistä siis yhteentörmäyksissä voi olla kysymys? Miten sylkykupiksi joudutaan? Mikä on vanhemman oma osuus?
Entä mitä ajattelet terveysalan ammattilaisena, kun kukaan ei käy katsomassa pitkäaikaispotilasta tai vanhuksen luona vieraillaan vain hyötymistarkoituksessa?
On perheitä, joissa on tapana käyttää tavallista kovempaa kieltä. Taistellaan, kuka on oikeassa. Sitten on perheitä, joissa mieltä kirvelevistä asioista ei osata puhua tahdikkuuden tai häveliäisyyden vuoksi. Ongelmat patoutuvat, kunnes yhtäkkiä tulee sanottua niin pahasti, että välit katkeavat.
Ristiriidat voivat puhjeta etenkin muutostilanteissa ja kehitysvaiheissa. Onko lapsi aikuistumassa ja haluaa itselleen enemmän tilaa? Takertuvatko eläköityneet vanhemmat lapsiinsa ja kuormittavat neuvoillaan ja yksinäisyydellään? Arvot eivät enää kohtaa? Vai puhkeavatko riidat äkillisesti eivätkä ole ollenkaan käsitettäviä? Lapsi voi syytellä eikä vanhempi ymmärrä miksi. Tai päinvastoin.
– Sen sijaan että vanhempi ja aikuinen lapsi alkaisivat miettiä, kumpi on oikeassa tai väärässä, kannattaa pohtia, mitä suhteemme rakentamisessa on jäänyt kesken. Mitä me yritämme saada tällä riitelyllä tai etäisyyden otolla aikaan?
Vanhemman ja lapsen suhde on jatkuvaa kamppailua läheisyyden ja etäisyyden kanssa.
Monesti taustalla on jokin syy, jota kumpikaan ei osaa ilmaista. Aikuinen lapsi voi esimerkiksi tingata jotakin sellaista, josta kokee jääneensä paitsi. Ehkä toista sisarusta on tuettu enemmän. Ehkä lapsi kokee, ettei ole täyttänyt vanhempien ammattitoiveita tai riitä sellaisenaan. Ehkä hän on hädissään, miten leskeksi jäänyt äiti pärjää tai viekö uusi mies hänen paikkansa.
– Vanhemman ja lapsen suhde on hyvin ainutlaatuinen. Se on jatkuvaa kamppailua läheisyyden ja etäisyyden kanssa.
Iäkkäällä vanhemmalla on esimerkiksi paljon aikaa ja tarve olla enemmän lapsiensa ja lapsenlapsiensa kanssa. Aikuiset lapset taas haluavat rakentaa kiireistä elämäänsä omin ehdoin ja kokevat vanhemman tungettelevana.
Vanhempi saattaa haluta matkustaa nyt, kun on vielä terve. Jälkikasvusta se voi tuntua loukkaavalta, sillä lapsenlapsi tarvitsisi juuri nyt mummun ja papan hoiva-apua.
– Olisi hienoa, jos kumpikin osapuoli havahtuisi huomaamaan, miten toimii.
Kun lapsella menee huonosti, vanhempi kokee herkästi olevansa syyllinen tilanteeseen. Lapsen joutuminen päihdekoukkuun, väkivaltaisuus, parisuhdekriisit ja työuran jämähtäminen ovat vaikeita kestää. Mitä tein aikoinani väärin?
Vaikka osa lapsista pärjäisi mainiosti, tutkimuksen mukaan ikääntyneiden vanhempien onnellisuus määräytyy sen mukaan, miten heidän eniten ongelmia kokevalla lapsellaan menee.
– Syyllisyyden kokemukset kuuluvat vanhemmuuteen. Ne pitävät valppaina ja auttavat korjaamaan omaa käytöstä. Syyllisyys voi kuitenkin olla niin murskaavaa, että vanhempi suorastaan lamaantuu. Tällöin vanhempi ei ymmärrä, ettei hän voi olla jatkuvasti vastuussa aikuisen lapsen tekemisistä.
Mediasta saamme jatkuvasti lukea, miten pahoja vanhempia ihmisillä on.
Ylisyyllistyminen voi olla ikään kuin sisäänrakennettu vanhempaan. Häntä on saatettu syyllistää omassa lapsuudessaan. Etenkin vanhempi sukupolvi eli hyvin toisenlaisessa maailmassa kuin nykyään. Tuolloin lapsen ankara kohtelu ja nolaaminen oli tavallista.
– Äitejä on syyllistetty lasten vaikeuksista ja isiä etenkin vähästä lapsen kanssa vietetystä ajasta. Mediasta saamme jatkuvasti lukea, miten pahoja vanhempia ihmisillä on. Joskus mietin, mitähän nämä vanhemmat ajattelevat, kun lukevat näitä tuomioita.
Ylisyyllistyminen voi johtaa tilanteeseen, jossa vanhempi sovittaa ”pahoja tekojaan” antamalla periksi kaikessa ja suostumalla haukuttavaksi. Äärimmäisissä tilanteissa eläkeikäinen voi itse velkaantua, kun rahat menevät aikuiselle lapselle.
Vaikka osa vanhemmista on jättänyt lapsensa jopa heitteille tai syyllistynyt väkivaltaan, suurin osa ei kuitenkaan ole tahallisesti tehnyt väärin. Oma elämäntilanne on saattanut olla hyvin vaikea, jolloin voimat ovat menneet päivästä selviytymiseen. Lapselle kokemus vaille jäämisestä tai hoivan puutteesta on silti totta.
Syyllisyyttä lisää, kun oman lapsen epäonni hävettää niin paljon, ettei siitä voi puhua kenellekään. Kateuskin pistää rintaa, kun ystävät suitsuttavat, miten heidän lapsensa menestyvät.
– Kun toiset esittelevät Facebookissa auvoista perhe- ja sukuelämäänsä, monelle tulee virheellinen käsitys, että kaikki muut ovat minua onnellisempia. Tämä ei useinkaan pidä paikkaansa.
Vaikeissa tilanteissa suru lapsen kohtalosta on ymmärrettävää ja raastavaa. Monet eivät selviä siitä koskaan.
Häpeän ja kateuden puristukseen ei kannata jäädä. Vanhemman pitää ravistella itseään. Ovatko toiveet lapsen ammatista ja pärjäämisestä olleet epärealistisia? Lapsi ei ole käyntikortti omasta menestyksestä.
– Pitää erottaa, mikä on myötätuntoa ja tervettä huolestumista ja mikä tunnetta, että lapsi on pettänyt minut. Vaikeissa tilanteissa suru lapsen kohtalosta on ymmärrettävää ja raastavaa. Monet eivät selviä siitä koskaan.
Jokaisen kannattaisi muistaa, ettei riidoissa ole yleensä voittajia. Hannele Törrönen toivoo, että vanhemmat ja aikuiset lapset oivaltaisivat, että kummallakin voi olla samasta tilanteesta aivan erilainen käsitys ja muisto. Ei siis ole ihme, että näkemysten sovittaminen on vaikeaa.
– Suuri askel on sietää toisen näkemystä. Jatkuvasti voidaan ajautua väittelemään saman kaavan mukaan, kumpi onkaan tässä asiassa oikeassa. Parasta olisi, jos joku läsnä oleva ihminen sanoisi, että lopettakaa, älkää taas aloittako.
Lapsi ei voi nakata omia ongelmiaan vanhempiensa syyksi. Hän ei ehkä voi antaa kaikkia vääryyksiä anteeksi, mutta häntä voisi auttaa, jos miettisi vanhempiensa elämänhistoriaa. On turha myös vatvoa menneisyyttä: se mikä tapahtui, ei muuksi muutu. On elettävä tätä päivää ja katsottava eteenpäin.
– Voisiko omissa juurissaan nähdä myös hyvää, eikä rakentaa identiteettiään kurjan lapsuuden ympärille?
Jos aikuinen lapsi jatkuvasti arvostelee ja haukkuu vanhempiaan niin, että he kokevat koko ihmisyytensä määrittyvän tämän kautta, vanhemman on lopetettava sylkykuppina oleminen. Aikuiselle lapselleen voi sanoa, ettei enää suostu kuuntelemaan vähättelyä.
– Vaikeissa tilanteissa pitää hakea ulkopuolista apua. Moni saattaa olla niin ahdistunut tai masentunut, että ajatukset kiertävät kehää.
Epäkunnioittava puhetyyli haavoittaa aina toista.
Erään äidin ja tyttären suhde oli muuttunut aikuisen lapsen päsmäröinniksi. Äiti oli eronnut ja mietti muuttoa uudelle paikkakunnalle ja uutta työpaikkaa. Tyttärelle tämä ei sopinut. Hän soitti jatkuvasti vihaisia puheluita äidilleen, kunnes äiti totesi: ”Älä ota yhteyttä ainakaan puoleen vuoteen ellei sinulla ole mitään hyvää sanottavaa. Nyt en jaksa enää kuunnella.”
– Tämäntyyppisissä tilanteissa riitaisa henkilö tuskin itsekään tietää, miksi hän niin tekee. Onko vihaisuuden takana paremminkin surua, pelkoa vai jokin muu tunne. Ei pidä myöskään tuudittautua vanhaan hokemaan, että hän, jolle kiukutellaan, on tärkein. Epäkunnioittava puhetyyli haavoittaa aina toista.
Lamaantuminen vie elämänhalun. Vaikka alituinen murhe seuraisi mukana, olisiko jotakin, joka toisi rauhaa ja iloa? Kaikilla ei ole läheisiä, joille puhua kivuliaista asioista. Auttaisivatko silloin mieluisat harrastukset, luonnossa rauhoittuminen, valokuvien kanssa työskentely tai kirjallisuuden ja elokuvien tarinat?
Terveysalan ammattilaiset kohtaavat jatkuvasti potilaita ja asiakkaita, joita kukaan ei käy katsomassa tai joiden läheiset eivät osallistu heidän elämäänsä. Se on vaikea paikka hoidettaville, mutta se voi nostattaa surua ja jopa suuttumuksen tunteita myös henkilöstössä.
– Häpeä sulkee suun ja estää puhumasta vaikeasta tilanteesta edes ammatti-ihmiselle. Jo se olisi suuri asia, jos ammattilaisena pystyisit viestimään, että toinen voi rauhassa puhua ja että kuuntelet myötätunnolla. Omaisia ei voi tuomita, sillä ulkopuolinen ei voi tietää, miten asiat ovat menneet.
Kun ihminen saa nimetä kipunsa ja sietää raivon itsessään, se helpottaa. Vanhukselle tuo iloa muisteleminen: ”Joku on kiinnostunut muistoistani ja elämästäni.”
Yksinäisyyttä lievittävät myös monet vapaaehtoisjärjestöjen ja seurakuntien palvelut. Joku käy, soittaa tai vie vaikka kävelylle.
– Läheiset voivat olla kaukana tai eivät käy muusta syystä katsomassa huonokuntoisia potilaita. Hyvä keino on ottaa teknologia avuksi. Kun itse käyn tapaamassa äitiäni, näytän puhelimelta videoita lapsenlapsista ja heidän lapsistaan. Joskus otan myös Skype-puheluita, jolloin äitini saa jutella aikuisten lasteni kanssa jonkin aikaa. Hän ilahtuu aina suuresti.
Hannele Törrönen: Väärin rakastettu? Vanhemman ja lapsen ristiriidoista. Kirjapaja 2019.
Teksti Merja Perttula, kuvitus Johanna Sarajärvi
Lue myös:
Vaivaako perheesi menneisyys? Ota valokuvat avuksi
