Rahat loppu, samoin hoitajat

Suomen valtiolla on nettisivusto nimeltään valtionvelka.fi. Sen etusivulla komeili elokuun lopussa luku 166,90 miljardia euroa. Luvun alla kerrottiin, että asukasta kohden tämä tarkoittaa 29 611 euroa. Sivustoa katsellessani tuli heti syyllinen olo: olenko minä osaltani syypää velkaan ja kuormitanko pelkällä olemassaolollani tätä valtiota? Jos haluaisin lisäahdistusta kuukausittain, voisin tilata sähköposti-ilmoituksen valtionvelan tilastojen päivityksistä. Ei kiitos.

Sanaa valtionvelka toitotetaan meille suomalaisille siihen tahtiin, että pian se on varmaan uusien entistä pienempien ikäluokkien ensimmäinen sana. Äiti, isi ja lamppu ovat vaan niin last season. Kyllä meidän Ville-Vilhelmiina tietää Suomen luottoluokituksen ennen kuin oppii kävelemään tukia vasten. Tai niin ainakin valtiovalta tuntuu toivovan.

Me alan ammattilaiset jos ketkä tiedämme konkreettisesti, että sosiaali- ja terveyspalvelut ovat hyvinvointivaltiomme ydintä. Siksi niiden rahoitus olisi turvattava ja vahvistettava pitkäjänteisesti. Lähes kaikki hyvinvointialueemme ovat vakavasti alijäämäisiä, ja yt-neuvotteluja käydään ympäri maatamme. Olemme tilanteessa, jossa alueet joutuvat leikkaamaan palveluistaan ja ehkä jopa vähentämään henkilöstöään. Elämme todeksi sitä, etteivät sairaat saa hoitoa eikä hoitovelkaa voida purkaa. Lopussa ovat rahan lisäksi hoitajat.

Olen viime aikoina miettinyt kovasti, tiedostaako valtiovarainministerimme Purra, että ihmiset eivät lakkaa sairastamasta taloustilanteen mukaan. Hyvinvointivaltion aivan keskeinen tunnusmerkki on, miten se huolehtii lapsistaan, sairaistaan ja vanhuksistaan. Onko valtiovarainministerimme täysin tietämätön siitä, että viime kädessä terveydenhuolto vastaa, että suomalaisilla on mahdollisuus osallistua työelämään ja pitää yhteiskunnan pyörät pyörimässä? Terve työvoima tuottaa enemmän, ja hyvinvoivat hoitajat tuottavat tätä tervettä työ­voimaa.

Perustuslakimme turvaa meille riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut. Kuka lopulta saa hoitoa, on poliittinen kysymys. Se, miten rajalliset varat priorisoidaan, on ihmistä isompi kysymys. Kaiken keskellä jaksan uskoa, että meidän on mahdollista saada takaisin maa, jossa vanheneminen ei pelota, työvuoron jälkeen parkkipaikalla ei tarvitse romahtaa salaa itkuun auton suojissa eikä kukaan puhu synnytystalkoista.