Joskus, kun sanat eivät enää riitä, on hyvä toimia, kirjoittaa Saara Pasanen kolumnissaan.
Vastaanotolleni käveli nuori mies. Huppu päässä, hartiat kumarassa. Jotain hän murahti, sanoi ehkä hei tai moi. Istui nojatuoliin ja laski katseensa varpaisiin.
Yritin aloittaa keskustelua. Kysyin kuulumisia, koiran ja äidinkin. Mies pyöritteli sormissaan hupparin narua ja sanoi kaikkeen ”en tiiä”. Oloni tuntui voimattomalta ja 45 minuuttia kahdelta vuodelta.
Hän halusi uuden ajan. Mielessäni huokaisin. Miten voin auttaa, jos hän ei osaa tai pysty sanoittamaan sitä, mikä on hankalasti?
Yhtäkkiä muistin, että toimintaterapeutti oli ostanut yksikköön kasan lautapelejä. Kysyin, kiinnostaisiko nuorta miestä seuraavalla tapaamisella ottaa erä Trivial Pursuitia. Hän nyökkäsi.
Kahden viikon päästä olin täysin valmis. Pelilauta oli levitetty työpöydälle ja kysymyslaput pinottu nätisti kahteen kasaan.
Hän valitsi sinisen pelinappulan, minä pinkin. Hän heitti noppaa ja siirsi nappulaa kahden pykälän verran, otti nopan uudelleen käteensä ja alkoi puhua.
Hän heitteli noppaa pelilaudalle kerta toisensa jälkeen ja puhui. Kertoi, että vaikeita oloja oli ollut jo lapsesta asti. Koulusta piti juosta kotiin, etteivät ne ehtineet kaataa häntä kolmatta kertaa ojan pohjalle.
Kertaakaan hän ei katsonut minua silmiin. Paitsi ihan lopuksi. Ihan kuin silmäkulmassa olisi kiiltänyt vähän.
Kolmen kuukauden päästä peli pysyi koko tapaamisen ajan paketissaan. Hänen kasvoillaan värähti vuorotellen ilo, pettymys, suru. Välillä hän nauroi. Ja minä nauroin mukana. Joskus hän itki. Jäähän oli saattanut tulla ensimmäinen halkeama.
Seuraavalla viikolla ohjasin toiminnallista ryhmää. Ohjeistimme kollegan kanssa ryhmäläisiä pujottamaan pieniä, erivärisiä ja -kokoisia helmiä mustaan, ohueen kuminauhaan. Suurella osalla ryhmäläisistä oli takanaan päihteiden täyttämä elämä. Kädet tärisivät, helmet sinkoilivat pitkin lattiaa. Perkeleet lensivät ja ilmassa tuoksui suomalainen sisu.
Kahden tunnin värkkäämisen ja tuhannen hikipisaran jälkeen jokaisella ryhmäläisellä oli kädessään itse tehty ranne- tai kaulakoru. Konkreettinen todiste siitä, että vaikeilta, jopa mahdottomilta tuntuvia asioita on mahdollista saada tehtyä loppuun saakka. Valmiiksi.
Joskus, kun sanat eivät enää riitä, on hyvä toimia.
Saara Pasanen on sairaanhoitaja ja neuropsykiatrinen valmentaja, joka nauttii tarinoista, ihmisten kohtaamisesta ja vavahduttavasta musiikista.
