Sinun silmissäsi oli hätä. Et pystynyt puhumaan, sillä keskityit vain hengittämään. Hengitit koko kehollasi: riivit happea kaikin voimin sisääsi, taistelit primitiivisesti, jopa pikkuvarpaasi näyttivät osallistuvan puurtamiseen. Tuntui pahalta nähdä hätäsi.
Hyökkäsin auttamaan sinua. Monia asioita tapahtui samanaikaisesti, en tiedä huomasitko. Korjasimme asentoasi, annoimme sinulle lisähappea, laitoimme kanyylit molempiin kyynärtaipeisiisi. Pakko myöntää, että meidän tiimimme pelasi hienosti, toiminta eteni kuin tanssi.
Sinun olosi ei kuitenkaan helpottunut. Katsoimme epäuskoisina, kun mikään ei tuntunut auttavan. Happimaskin takaa näin suusi, joka oli yhä vain ammollaan auki yrittäen hengittää.
Olen pahoillani. Emme pystyneet auttamaan sinua.
Sitten sinä valahdit elottomaksi. Toimintamme muuttui entistäkin järjestelmällisemmäksi. Turhat tavarat heitettiin tieltä pois, hiki virtasi ja jalkani puutuivat kyykkiessäni lattialla. Teimme hartiavoimin töitä auttaaksemme sinua. Keskityimme sinuun täysin. Aika katosi – paitsi siltä, joka kellotti elvytyksen etenemistä.
Lopulta meidän oli todettava, ettemme pystyneet auttamaan sinua. Olen pahoillani. Minä tiedän meidän tehneen kaiken mahdollisen eteesi. Nyt se ei riittänyt ja sinä kuolit. Sinun silmäsi jäivät minulle mieleen, ja muistan ne yhä.