Ensimmäiset työjouluni vietin RAY:n sinisissä ravintolapelinhoitajana. Myöhemmin olen ollut sairaanhoitajana, aluksi päivystyspoliklinikalla ja sittemmin yksityisessä lääkärikeskuksessa.
Ravintolamaailman jouluista jäivät mieleen muille paikkakunnille muuttaneet, jotka olivat tulleet joulun viettoon lapsuudenperheittensä luokse ja vetivät tapanin kunniaksi tanssikengät jalkaan. Sain todistaa monia iloisia jälleennäkemisiä diskopallojen loisteessa.
Olin vuosia vapaaehtoinen jouluvuorojen tekijä.
Päivystyspolin jouluista muistan lähinnä henkilökunnan kesken vallinneen iloisen tunnelman. Jouluradio soi kansliassa ja kahvihuoneessa kuumennettiin glögiä isossa kattilassa irtokeittolevyllä. Työyhteisön emäntänä kunnostautunut kollega kuorrutti pöydän itse leipomillaan rivoilla pipareilla. Hän oli taiteillut niihin anatomiset yksityiskohdat sokerimassasta. Pippeleitä, pimppejä ja tissejä maistellessa kahvipöytäkeskustelut laskivat väkisinkin navan alapuolelle. Ei sillä, etteikö alatyylinen huumori olisi muutenkin kukoistanut silloisessa työyhteisössä.
Lääkärikeskuksen joulu oli kovin toisenlainen, yhtä sisään-ulosliikettä kokovartalokondomiin sonnustautuneena. Koronatestauspisteellä riitti asiakkaita, etenkin ulkomaille palaavia tai sinne lomailemaan mieliviä.
Tuleva joulu on taas erilainen. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni päivätyössä. Oli luksusta tietää jo juhannuksena pelkkää kalenteria katsomalla, että tänä vuonna saan viettää neljän päivän joulun. Siihen on kuitenkin vielä reilut kolme viikkoa. Sinä aikana toivon monia lämpimiä kohtaamisia niin asiakkaiden kuin kollegoidenkin kanssa.
Pitäisiköhän leipoa jotakin töihin vietäväksi?
Emmi Suomalainen on sairaanhoitaja ja sanataiteen opiskelija, jota kiinnostavat ihmisyyden mysteerit. Siksi hän pysähtyy mielellään asiakkaidensa tarinoiden äärelle.
