Työpaikallani vaihtui hiljattain potilastietojärjestelmä. Muutos nosti kirjaamisen – tuon usein puhututtavan, usein inhotun ja usein liikaa aikaa vievän työtehtävän – taas tikun nokkaan. Kun perustyö koki näin suuren muutoksen, tuntui, että kirjaamisen joutui opettelemaan alusta asti uudelleen. Hassua, miten rutiinin rikkoutuessa ihan tututkin hommat tuntuvat hankalilta.
”Mitä ei ole kirjattu, sitä ei ole tehty” on hokema, jota toistellaan jokaiselle hoitotyön opiskelijalle kyllästymiseen asti. Kirjaaminen on tärkeä osa hoitotyötä, siitä ei pääse yli eikä ympäri, vaikka kuinka haluaisi keskittyä vain potilaiden hoitamiseen. On päivänselvää, että kirjaaminen on avaintekijä turvallisen, sujuvan ja virheettömän hoidon tuottamisessa.
Tätä kirjausta syynätään sitten oikeudessa, jos potilas vaikkapa menehtyy yllättäen.
Nykyään potilaat ovat valveutuneita, ja potilasasiakirjamerkintöjä seurataan tarkasti Kannasta. Facebook-ryhmissä näkee toistuvasti ihmettelyjä, miksi tekstiin on kirjattu vaikkapa potilaan olevan ”asiallinen ja orientti” tai hänellä olevan ” huoliteltu habitus”. Hoitajan näkökulmasta päivänselvät ja oleelliset kirjaukset aiheuttavat kummastusta maallikolle. Sanavalinnoilla on hurjasti väliä.
Minä olen kirjauksistani hyvin tarkka. Vähän turhankin usein mielikuvittelen kirjatessani, että tätä kirjausta syynätään sitten oikeudessa, jos potilas vaikkapa menehtyy yllättäen.
Tarkat kirjaukset ovat tärkeitä oman oikeusturvan vuoksi – tämän olen päässyt valitettavasti toteamaan itse. Hoitajana voi joutua oikeudenkäyntiin esimerkiksi todistajan ominaisuudessa. Vaikka Suomessa ei onneksi harrasteta amerikkalaistyylistä todistajien ristikuulustelua, käteni hikosivat, kun seisoin oikeussalissa siteeraamassa vuosien takaisia kirjauksiani. Kummassa kädessä potilaalla oli mustelma? Onneksi olin kirjannut.
