Kenelle meillä saa olla aikaa?

Mikä oikeasti on tärkeää ja millä on oikeasti väliä? Sitä pohdin, kun minulle avautui mahdollisuus osallistua aamunäytteen­ottokierrolle sairaalaosastolla, jossa potilaat ovat enimmäkseen iäkkäämpiä pitkäaikaissairaita. Tätä ennen olen työskennellyt viimeiset parikymmentä vuotta lähes pelkästään lasten verinäytteenotossa.

Lasten parissa olen oppinut, että kiire on huono työkaveri. Se saa yleensä aikaan sen, että hommaan tuhraantuu vain enemmän aikaa. Vanhusten parissa aamukierron aikapaineet ovat samat, mutta aika on toisella tavalla kalliimpaa.

Haurastuneisiin verisuoniin, tiuhaan pisteltyihin kyynärvarsiin ja huonoon kuuloon olin osannut valmistautua. Mutta yksinäisyyteen en – se löi vasten kasvoja.

Sängynvierellä ei saisi liikoja kuhnata.

Sama toistuu sängynlaidalta toiselle. Asiaa on paljon: sukka on kadoksissa, suu on kuiva ja menneet ajat palaavat mieleen. Vierailijoiden tulo tai puute mietityttää. Se, mitä ei ääneen sanota, mutta jonka kuitenkin kuulee, on: Voisitko sinä pysähtyä tähän hetkiseksi?

Näytteenottajana seison yksinäisyyden äärellä ja yritän samalla vähän kokeilla suonta kyynärtaipeessa: Tuossako? Tiedän, että kiertoa riittää ja kiire on.

Työnantaja on lisännyt hektisyyteen vielä yhden painetekijän, suoritepalkkion. Näytteenotossa suoritepalkkio riippuu potilaiden määrästä. Jos mielii lihavampaa palkkapussia, ei kannata sängynvierellä liikoja kuhnata. Luulen, että ymmärrätte pointtini.

Tämä on se kohta, jossa täytyy tehdä valinta.

Olen päättänyt, että minulla on aikaa kohtaamilleni potilaille. Sopivasti, muutaman lauseen verran. Minulla on aikaa korjata peittoa, hakea paperia tai laittaa kännykkä lataukseen. Perustelen valintaani sillä, että se tuntuu oikealta ja vastaa sitä ihmiskuvaa, jota tavoittelen.

Uskon tosissani, että hyvään tulokseen – potilaan hyvinvointiin – vaikuttaa myös hoitoilmapiiri. Ja jos raha-asioita halutaan miettiä, olen varma, että terveydenhuollon talous voi sitä paremmin, mitä paremmin potilaat voivat.

Vanhus on lähimmäiseni. Mitä meille jää, jos meillä ei ole aikaa toisillemme? Tai jos on päätetty jo ennalta, kenelle meillä saa olla aikaa?

Emme me työikäisetkään ryömi omin avuin ja suunnitellusti arkkuumme; jo ennen sitä tarvitsemme apua ja lähimmäisiämme.