Millariikka Rytkönen: Hallitus, odotamme vastaustanne

”Nyt on pakko hyväksyä se tosiasia, ettei tämä palkka riitä edes laskuihin. Joudun harkitsemaan kakkostyötä nykyisen rinnalle.”

Selasin somea huolettomasti, kunnes luin tämän. Jälleen yksi ystävistäni joutuu turvautumaan lisätöihin selviytyäkseen arjestaan. Hoitaja yli 20 vuoden alan kokemuksella. Samaa kertoi myös se taksikuski, joka kyyditsi minut taannoin työmatkalla hotellilta lentokentälle. Katsoin häntä silmiin peruutuspeilin kautta, kun hän sanoi olevansa Tehyn jäsen ja tekevänsä lisätöitä, koska oman työn palkka ei riitä elämiseen.

Entinen pääministeri Antti Rinne kysyi minulta tätä maata johtaessaan, minne hoitoalan ammattilaiset menevät työskentelemään lisäansioita saadakseen. Kerroin hänelle, että ystäväni taitaa myydä hänellekin maitoa juuri hänen lähikaupassaan Mäntsälässä. Konkarikätilö, jonka palkka ei riitä elättämään lapsia. Esitin vastakysymyksen, että tähänkö meillä on varaa.

Sen lisäksi, että palkalla ei elä, työtään ei saa tehdä edes riittävän hyvin. Joka päivä on huono omatunto siitä, että jälleen tuli alitettua rima. Eettinen Samu Sirkka olkapäällä kuiskii jatkuvasti korvaan, että taaskaan et tehnyt työtäsi niin kuin sinut on koulutettu. Jälleen jouduit tinkimään tekemällä työsi huonommin kuin olisit halunnut. Sen sisäisen huonon omantunnon äänen jatkuva kuunteleminen on äärimmäisen raskasta ja kuormittavaa.

Tällä hoitohenkilöstön jatkuvalla mitätöinnillä on hintansa. Ja unohtamisella seurauksensa.

Tai entä se, että ylempi johto sanoo hyvän asiakaspalautteen jälkeen, että yksikkö on saanut liian hyvän palautteen. Että ”yksikössä on liikaa hoitajia, jos ehditään antamaan noin hyvää hoitoa”. Sain tämän viestin yhdeltä teistä. Se oli kaikessa karuudessaan yksi pysäyttävimmistä yhteydenotoista, jonka olen saanut. Se, että yrittää tehdä työnsä hyvin ja kohdata asiakkaan hänen ansaitsemallaan tavalla, onkin muka väärin.

Mutta ei se ole. Hymy ei maksa mitään. Me tehyläiset sen tiedämme, sillä me olemme kohtaamisen ammattilaisia. Me tiedämme, että asiakas ei ole syypää alamme tilanteeseen emmekä me halua kaataa tätä kaikkea syyttömien niskaan. Me emme pyydä mahdottomia: me vaadimme ainoastaan palkan, jolla tulee toimeen ja työolot, joissa tätä duunia jaksaa painaa.

Mutta saammeko me sanoa ääneen, että me emme enää jaksa? Että olemme väsyneitä? Ja kun sanomme, kuunteleeko meitä kukaan?

Hallitus piti syyskuussa budjettiriihen. Siellä päätetyistä miljardien panostuksista ei ohjautunut euroakaan teille koronakriisiä hoitaville ammattilaisille. Tämä on järkyttänyt teistä monia. Tällä hoitohenkilöstön jatkuvalla mitätöinnillä on hintansa. Ja unohtamisella seurauksensa.

Kukaan hallituspuolueiden puheenjohtajista ei ole vastannut Tehyn ja SuPerin toukokuussa maan hallitukselle osoittamaan vetoomukseen. Lähetin sen henkilökohtaisesti jokaiselle viisikosta.

Lähetän myös tämän lehden koko viisikolle avustajineen. Pyydän heitä lukemaan tämän palstan ja kysyn Sannalta, Annikalta, Marialta, Lilta ja Anna-Majalta: miten olette ajatelleet osoittaa kunnioitusta hoitotyötä tekeville ammattilaisille tänä poikkeuksellisena aikana?

Vastaustanne odottaen,

tehyläiset