Työssäni psykiatrisessa perhetyössä kohtaan monenlaisia kipeitä asioita kokevia ihmisiä. Vuoden 2021 aikana olen itse tullut tutuksi fyysisen kivun kanssa. Kokemus on ollut hyvä muistutus siitä, mitä on olla potilaan asemassa.
Muistan hyvin lääkärin, joka koko olemuksellaan viestitti, ettei halunnut kuulla, kun olisin kertonut kivustani. Ja sen, joka suhtautui minuun alentuvasti.
Lämmöllä muistan erään lääkärin empaattiset silmät maskin yllä ja toteavat sanat, ”nyt selvästi sattuu”, jotka validoivat kokemukseni. Erityiskiitoksen ansaitsee fysioterapeutti, joka loi kaikella toiminnallaan turvallisuudentunnetta ja kannatteli vaikeimman yli. Miten voikin olla, että kiputaipaleella on syntynyt kauniita muistoja?
Kauneutta, sitä olen huomannut kaipaavani pitkäkestoisen kivun rinnalle. Silmämeikkiä edes perjantaisin. Kehoni kantaa kipua, mutta minulla on edelleen pilkettä silmäkulmassa. Uusi hajuvesi, sen avulla viikonloput tuoksuvat vapaudelle. Neilikoita ikkunalle. Avokadoja ja kirsikkatomaatteja. Rustiikkista, kutsuvaa leipää.