Kolumni: Siirryin ambulanssista päivystykseen – yllätyin lääkärin suuresta roolista

Seison päivystyksen kansliassa, mutta tällä kertaa päälläni ei olekaan tuttua ensihoidon punanuttua vaan päivystyksen harmaat työvaatteet. Vaihdan painoa jalalta toiselle, yritän olla olematta tiellä ja näyttää siltä, että kyllä minä tässä pätevänä hoitajana seisoskelen. Miten tässä näin pääsi käymään?

Olen aloittanut työt pienen kylän ympärivuorokautisessa ensiavussa. Aiempi hoitoalan työkokemukseni koostuu hoivakodista, kirurgian vuodeosastosta sekä ensihoidosta. Päivystystyöskentelystä minulla ei ole mitään hajua – tähän asti olen voinut tuoda potilaan ovesta sisään ja muut ovat huolehtineet lopusta. Kentällä osaan toimia ja tiedän, että jalattomaksi hervonnut mummukka täytyy kuljettaa päivystykseen. Nyt sama rouva killittää minua odottavasti vaaleanpunaiset potilasvaatteet yllään. Mitä ihmettä sinulle nyt oikein tehtäisiin?

En tahdo muistaa, että sairaalan sisällä lääkäri on todellakin mukana potilastyössä. Voin aina kipaista päivystävän lääkärin huoneeseen kysymään toimintaohjeita. Lääkäri tutkii, lääkäri määrää, lääkäri kotiuttaa halutessaan ja lääkäri kertoo potilaalle diagnoosin.

On yllättävän haastavaa vaihtaa omat työkäytänteet ja näkökulma lääkärijohtoisemmiksi. Joudun toppuuttelemaan itseäni, etten lörpöttele ohi suuni tai tee potilaasta turhankin tarkkaa anamneesia. Toisaalta taas sairaalan sisäinen työskentely tuntuu paljon turvallisemmalta, kun potilaan hoitolinjat eivät olekaan vain minun osaamiseni ja intuitioni varassa. Ambulanssista voidaan toki konsultoida lääkäriä, mutta hän ei silti näe, koe, kuule ja tunne potilasta oikeasti.

Tuskaillessani uusien työtapojen kanssa muistutan itseäni hoitotyön moninaisuudesta. Mitä rikkautta ovatkaan nämä loputtomat työmahdollisuudet erilaisissa yksiköissä!

Nyt rouva killittää minua odottavasti vaaleanpunaiset potilasvaatteet yllään.

Ammattilaiseksi valmistumisen jälkeen on muodollisesti valmis ja pätevä työskentelemään lähes missä tahansa. Työelämään päästyä osaaminen alkaa kuitenkin hioutumaan ja jokainen hoitaja rakentaa omaa erikoistumistaan. Esimerkiksi toimenpideosaaminen vaihtelee paljon eri työpaikoissa olleiden hoitajien välillä.

Vanhusyksikössä työskennellyt osaa katetroida potilaan kuin potilaan, kotihoidossa olleet taas pystyvät kartoittamaan avuntarvetta aivan omalla tavallaan. Minä osaan kanyloida potilaan ylösalaisin ja pilkkopimeässä, mutta joudun kaivamaan ohjekirjan esiin nielunäytettä ottaessani. Työntekijät ovat hyviä eri jutuissa – joitakin näennäisen pieniä ja helppoja toimenpiteitä ei ole osunut kaikkien työuralla kohdalle. Me olemme erilaisia ammattilaisia.

Olen kiitollinen ja tyytyväinen saadessani kartuttaa osaamistani ja kokemuksiani erilaisissa työpaikoissa. Vaihtamalla ei välttämättä parane, mutta vain vaihtamalla voi saada uutta perspektiiviä omaan työntekoon. Kymmenien vuosien kokemus leikkaussalista takaa yhden erikoisalan eksperttiyden, mutta vannon, että jo kokeilu eri työyksikössä tuo uutta pontta myös vanhaan tuttuun työhön.

Tällä hetkellä olen rättiväsynyt uuden omaksumisesta ja kotona tekee mieli vain hautautua lakanoiden väliin. Haluan silti uskoa, että lopulta vaihtelu virkistää.

Kolumnistimme Veera Kamaja työskentelee unelma-ammatissaan ensihoitajana.