Kolumni: Kerran vuodessa oma itsensä

Terveisiä Myanmarista! Selvisimme Thingyanista, buddhalaisesta uudestavuodesta. Juhlan epävirallinen nimi Water Festival kertoo sen vietosta olennaisimman. Kaduilla ei voinut kulkea kastumatta, sillä nuoret päivystivät tienreunuksilla ämpärit ja vesitykit valmiina hyökkäykseen.

Muovipussiin pakatut varavaatteet tulivat siis tarpeeseen, kun fillaroimme kollegan kanssa hiv-positiivisten lasten ja nuorten kesäleirille.

Olin avannut leirin muutamaa päivää aiemmin, ja tunnelma oli iloisen arkaileva. Nuoret etsivät paikkaansa leirillä ja toistensa keskellä. Saapuessamme leirille vettä valuvina löysimme nuorimpien ryhmän leikkimässä piilosta, toiset tulivat ylpeinä näyttämään värityskirjojaan. Keskimmäisten ryhmä pelasi jalkapalloa, tytöt harjoittelivat kärrynpyöriä, jotkut torkkuivat puun varjossa lounaan jälkeen.

Ja teini-ikäiset olivat sellaisia kuin kaikkialla maailmassa. Lentopalloa, käsikynkässä kulkevia tyttöjä, tanssikoreografioiden harjoittelua.

Leirin loppujuhla kymmenen päivän jälkeen oli huumaava kokemus. Aivan kuin olisin siirtynyt ajassa taaksepäin yli 40 vuotta koulun juhliin. Kaikki halukkaat 130 leiriläisestä olivat päässeet esityksiin. Oli yksinlaulua ja lausuntaa, laulu- ja tanssiesityksiä, kuorolaulua. Nautinto ei tullut taiteellisuuden tasosta vaan ilosta ja antaumuksesta, jolla nuoret esiintyivät.

Leirin jälkeisellä viikolla saksalainen lääkärimme Jan kertoi tavanneensa yhden leirin tytöistä klinikalla. Jan ei ollut tuntea tyttöä samaksi, jonka oli nähnyt tanssivan leirillä. Välitön, iloinen Mon Thu oli nyt pelokkaan oloinen nuori. Hän asui tätinsä luona eikä halunnut ottaa lääkkeitään, koska ”ei täti oikeasti välitä”. Koulussa häntä hävetti, koska muut oppilaat tiesivät hänen orpoutensa, hiv-statuksensa ja sukulaisten välinpitämättömyyden.

Jan oli nähnyt tytön ensi kertaa tilanteessa, jossa tämä sai olla vain kerran vuodessa. Kesäleirillä hän oli kokenut vertaistukea – oli se sitten sanatonta tai puhuttua. Ei tuomittu, sai olla oma itsensä. Sanat eivät olleet välttämättömiä, kun tiesi muiden jakavan samoja kokemuksia. Leirin vapaaehtoisista ohjaajista useimmat olivat osallistuneet leirille teinivuosinaan. Samalla he toimivat nuorille mallina siitä, että tulevaisuutta on.

Olen ymmärtänyt vertaistuen merkityksen liian myöhään. Nykyään toivon sen aina olevan osa projektiamme jossain muodossa, tukemassa lääketieteellistä ja psykososiaalista apua. Niissä maissa, joissa kansainväliset avustusjärjestöt toimivat, ei ole aina kolmatta sektoria, joka pystyisi tarjoamaan vertaistukea. Suomessa sitä saa, jos osaa etsiä. On Positiiviset ry hiv-positiivisille, erityislasten Leijonaemot, ongelmapelaajille tukea koordinoiva Sosped. Ja tuhat muuta.

Olemme terveydenhuollossa tehokkaita ja empaattisia, mutta emme pysty eikä meidän kuulukaan pystyä kaikkeen. Jos joskus vielä työskentelen hoitajana, koen velvollisuudekseni ottaa selvää ja kertoa asiakkaille vertaistuesta.

Liioittelen, jos sanon, että kaikki projektimme 10 000 hiv-positiivista saavat vertaistukea kauttamme. Reilu kymmenen palkattua vertaisauttajaa ei siihen riitä. Vuotuinen kesäleirikään ei anna pitkäaikaista tukea, vaikka moni löytääkin sieltä pitkäaikaisen kontaktin. Se ei silti poista tuen tärkeyttä.

Kolumnistimme Hanna Kaskinen on sairaanhoitaja ja ekonomi. Hän työskentelee Lääkärit ilman rajoja -järjestön projektikoordinaattorina.