Yllättävän harva on silti valmis luopumaan yötöistä kokonaan. Yksi syy siihen on raha. Toinen on se, että yöllä on kahdet kasvot. Ja jos et ole valmis kokemaan sen kamaluutta, et myöskään pääse osalliseksi sen salaisuuksista.
Yön tunteina rakennetaan palomieshenkeä: luottoa työtiimiin ja siihen, että yhdessä selviämme aamuun. Se vaatii vähän omanlaisiaan otteita.
Joskus vuosia sitten tein pelkkiä yövuoroja. Joka kerta, kun koitti seitsemäs yö, tilasimme ruokaa läheisestä ravintolasta ja pidimme ruokatauon pituiset viimeisen yön juhlat.
Yön tunteina naamiot riisuutuvat ja kohtaamme ihmiset työminän takana. Aamun valjetessa kollegastasi on kuoriutunut intohimoinen hevosihminen, karaokehai ja taitava matonkutoja, joka vietti vuoden nuoruudestaan Israelissa kibbutsilla.
Yö on täynnä hiljaisia kuiskauksia, jotka katoavat päivän melskeessä kuulumattomiin.
Yöllä ollaan altaan syvässä päässä, ihmisyyden ja isojen kysymysten äärellä. Hämärä on hyvä ja lempeä niille potilaille, jotka säikähtävät kiirettä ja loisteputkien häikäisevää valoa.
Jos pysähtyy kuuntelemaan, yö on täynnä hiljaisia kuiskauksia, jotka katoavat päivän melskeessä kuulumattomiin. ”No, onhan sitä jomottanut oikeastaan koko päivän, mutta en ole halunnut olla häiriöksi.” ”En minä niin sitä kuolemaa pelkää, mutta mahtaakohan se tehdä kipeää?” ”Meidän kissalla on semmoinen tapa, että se nukkuu aina minun rinnalla, ja nyt minä mietin, että saakohan se unta.”
Jos olet oikein onnekas, kohdallesi osuu taikayö.
Yhtenä sellaisena yönä kaupunginsairaalan vuodeosastoa riivasi raivokas norovirusepidemia. Sairastuneita oli monta ja oireet rajut. Minä ja työparini olimme raataneet koko yön tauotta. Olimme väsyneitä ja vähän kärttyisiäkin, mikään ei jaksanut enää naurattaa. Odotimme vain aamua ja pelastusta. Kello oli kolme, ja taas kerran kello soi.
Iäkäs potilaamme, majuri evp, oli noussut vuoteessaan istumaan. Kun tiedustelimme, oliko hänellä jokin hätänä, hän nosti sormen huulilleen.
”Shhhh!”
Vanhan miehen kasvoille levisi haaveellinen hymy.
”Kuuletteko, kuinka jäät kilisevät laseissa?”
Hänen mielensä, tuo ihmeellinen, suurenmoinen laiva, oli nostanut ankkurinsa ja purjehtinut ihanaan Budapestiin.
Oli lämmin toukokuun yö, horisontissa välähteli etäinen ukkosmyrsky. Nauravat ihmiset purkautuivat käsikynkkää kadulle tanssitalosta, jonka avonaisesta ovesta kantautui klarinetin ja mandoliinin hilpeitä, koukeroisia lurituksia. Siltojen kaiteita helminauhoina koristavat valot heijastuivat Tonavan mustaan veteen, ilma tuoksui mausteilta, tokajilta ja kesän lupaukselta.
Pienen hetken ajan se tuntui naurettavan itsestäänselvältä: Tässä se nyt on, silmieni edessä, tässä sekunnissa. Onnellisuuden salaisuus.
Nostin vesilasin komean, ryhdikkään majurin huulille. Joimme yhdessä helmeilevän maljan elämälle, yölle ja mielen vapaudelle – voimalle, joka voi muuttaa maailman.
Kolumnistimme Nina Sarell on sairaanhoitaja ja vapaa toimittaja.
Lue lisää:
Kolumni: Muistisairaus tekee ihmisen mielestä unohduksen puutarhan
