Isästäni olisi tullut erinomainen paappa.
Toipumistarinat luovat toivoa, mutta minä tulen niistä myös surulliseksi ja vihaiseksi. Surulliseksi siksi, että isäni ei saanut mahdollisuutta toipua ja elää. Vihaiseksi siksi, että en saanut mahdollisuutta kertoa hänelle päin naamaa, miltä hänen juomisensa tuntui.
Suren myös sitä, että en koskaan kertonut hänelle, miten hyvä isä hän oli. Ei hän aina ollut juoppo.
Korvaamattomissa muistoissani hän kantaa minua uimarannalla, ettei varpaisiini tarttuisi inhoamaani hiekkaa. Hän poimii kanssani pellon reunalta metsämansikoita ja näyttää, miten ne voi kätevästi pujottaa heinänkorteen. Hän kokkaa kerta toisensa jälkeen karjalanpaistia, joka on ainoa ruoka, mitä hän osaa tehdä.
Hänellä on oma tapansa peitellä meidät sänkyyn, kun äiti on iltavuorossa. Hän ottaa minusta ja pikkuveljestä vastuuta paljon enemmän kuin miehet 60- ja 70-luvulla tapaavat lapsistaan ottaa. Tästä miehestä olisi tullut erinomainen paappa, mutta lapseni eivät häntä kohtaa.
Hallitus vapauttaa alkoholia ja aukioloaikoja. Päihdelääkärit ja raittiutta edistävät järjestöt varoittelevat, mutta kohtuukäyttäjät riemuitsevat. Lempioluttani saa vastaisuudessa Alkon sijaan ruokakaupasta, mutta siitä huolimatta en täydestä sydämestäni pysty yhtymään riemuun.
Tiedän, että monissa perheissä saatavuuden lisääntyminen lisää tuskaa. Tiedän, miltä tuntuu toivoa, että Alko menisi kiinni ennen kuin isä ehtii sinne.
Julkaistu Tehy-lehdessä 8/2016
