Opiskeluaikana minua nolotti usein. Opittavaa oli niin paljon ja kaikki tuntui kovin haastavalta. Matkalla terveydenhuollon ammattilaiseksi tulikin sitten kohdattua erinäisiä mieltä ylentäviä tilanteita. Työelämästä käsin on hupaisaa muistella omaa naiiviuttaan ja sitä, kuinka vakavasti suhtauduin asioihin tai kuinka vaikeaa oli pyytää apua.
Muistan, kuinka sain huonoa palautetta ensimmäisen harjoitteluni ohjaajalta. Olimme menossa tekemään vuodepesua potilaalle, ja hän ohjasi minut edeltä huoneeseen aloittamaan hommia. Hänen tullessaan takaisin seisoin yhä puhdas pesulappu kädessäni, hämmentyneenä, sillä en ollut uskaltanut aloittaa yksinäni. Mihin suuntaan kasvoja piti pyyhkiä? Pestiinkö kädet ennen jalkoja? Olin ohjeiden orja ja pelkäsin saavani aikaan peruuttamatonta tuhoa, jos pyyhkisin väärään suuntaan.
Muistan, kuinka en kehdannut kysyä neuvoa uudenlaisen verensokerilansetin käyttämiseen. Pidin lansettia sinnikkäästi väärin päin kädessäni ja ihmettelin, kun en saanut pienintäkään reikää aikaiseksi. Pistin yhä uudelleen, potilas älähti joka kerta, minä puristin sormea ja verta ei vain tullut. Lopulta sain kuikuiltua toisen hoitajan olkapään yli, miten lansettia oikeasti pidellään.