Ensihoitajan kolumni: Kuolema on kova sana

Askel, vielä toinen, sitten seisahdun. Potilaan omainen istuu nojatuolissa käsiään väännellen. Hän nostaa päänsä, ja katseemme kohtaavat. Olen vain, katson häntä. Hetki kestää kenties kaksi, kolme sekuntia. Hänen silmänsä katsovat niin kuin auttajaa katsotaan: toiveikkaana, kysyvänä, epätietoisena. Tuntuu käsittämättömältä, että kun minä kohta avaan suuni, sanani muuttavat tämän ihmisen loppuelämän. Noiden silmien katse muuttuu.

Ääneni värähtää. ”Mä oon todella pahoillani, mutta teidän puolisonne on kuollut. Me tehtiin kaikkemme, mutta nyt se ei riittänyt.”

Nämä sanat on vaikea sanoa, varsinkin kun on ollut itse aktiivisena toimijana tilanteessa. Sana kuolema on niin kova ja yksiselitteinen, eikä se anna armoa. On tärkeää sanoa suoraan, että potilas on kuollut, sillä omainen ei välttämättä hädän keskellä muuten ymmärrä tilannetta. Sana kuolema katkaisee toivon ja aloittaa suruprosessin.

Olen halunnut elvyttää onnistuneesti. Ammattilaisena tiedän toki karut faktat: aikaviiveet ja veikkauksen huonoennusteisesta elottomuuden syystä. Seison toimieni takana, mutta omaisen tuskainen ilme saa minut silti toivomaan, että olisin pystynyt supersankaritekoihin.

Lasken hieman kömpelösti käteni omaisen olkapäälle. Otan osaa. Asettelemme vainajan päälle valkoisen lakanan, ja katson vainajan silmiin hetken aikaa. Suljen silmät varovaisesti viimeisen kerran.

Sitä kuvittelisi, etteivät omaiset jälkikäteen muistaisi, miten ammattilaiset ovat äkillisissä tilanteissa toimineet ja mitä he ovat puhuneet. Kyllä he muistavat. Kuuntelin taannoin Miltä tuntuu elää -podcastia, jossa räppäri Edorfin kuolemaa muisteli hänen puolisonsa Janita. Kuolinillasta hänen mieleensä olivat painuneet ensihoitajien kuraiset kengänjäljet valkoisella matolla ja se, kuinka ensihoitaja sattui istahtamaan vainajan omaan nojatuoliin. Siihen, missä Edorf oli istunut vain minuutti ennen kuolemaansa.

Pienetkin vivahteet voivat painua kristallinkirkkaasti omaisen mieleen.

Harvalle hoitoalan ammattilaiselle on arkipäiväistä ja täysin luontevaa kertoa omaisille potilaan yllättävästä kuolemasta. Tilanteet voivat olla epämukavia ja kiusallisiakin. Sanojen asettelulla ja pienillä teoilla on valtava merkitys, sillä pienetkin vivahteet voivat painua kristallinkirkkaasti omaisen mieleen.

Läheisen kuolema on usein yksi elämän mieleenpainuvimmista tapahtumista. Mitä minä haluaisin omaisten muistavan toiminnastani? Toivottavasti ainakin vilpittömän osanoton, hetken kiireettömän tuntuista läsnäoloa ja inhimillisen lähestymistavan. Kenties myös sen halauksen, joka oli kyllä alun perin tarkoitettu kättelyksi. Jos voisin tuoda pienen lohdun.

Kuoleman kohtaaminen on tärkeä osa hoitajan työtä ja sinänsä työtehtävä muiden joukossa. Näissä hetkissä ollaan silti olemassaolon perimmäisten kokemusten äärellä, aivan siinä ytimessä. En halua rutinoitua niihin. Haluan säilyttää oman inhimillisyyteni ja päästää pienen palan surua itseeni, vaikka säilytänkin ammattimaisen roolini. Nämä hetket tarjoavat mahdollisuuden oppia hiukan lisää elämästä ja ihmisyydestä. Uskon, että kuoleman lähimaastossa ihminen on aidoimmillaan, enkä minä halua talloa ja piilottaa tuota aitoutta itsessäni.

Lue lisää:

Kaikkeen ei ensihoitajakaan totu: ”Jotkut osoitteet jäävät mieleen”

Sairaanhoitaja vastasyntyneiden teholla: ”Olen hätäkastanut monia vauvoja”