Ensihoitajan kolumni: Kun potilaan sydän pysähtyy, ajatus kirkastuu ja mielestä häviä kaikki muu

Potilaan sydän pysähtyy. Tai oikeastaan ei ole varmaa, pysähtyikö se jo – onko tuo bradykardiaan hiipunut syke monitorilla PEA vai jotakin muuta? Raja ei aina ole aivan selvä. Varmaa kuitenkin on, että nyt aika on seisahtunut, muuttanut muotoaan. Seuraavien kymmenminuuttisten aikana tapahtuu ratkaisevia asioita. Hoitajan karmea pissahätä, huutava nälkä, kiire ja oma huono päivä ovat kaikki hävinneet tärkeämmän tehtävän tieltä.

Täytyy toimia nopeasti. Tehtäviä jaetaan ja priorisoidaan. On vaikeaa kuvailla sitä tunnetta, mikä valtaa minut tällaisissa tilanteissa. Kaikki muu häviää. Näkökykyni on samaan aikaan putkimainen ja kuitenkin hyvin laaja. En näe, millaisella matolla potilas makaa tai minkävärinen paita hänellä on päällään. Näen silti arvot kaikilta monitoreilta, potilaan ihon marmoroitumisen ja infuusionesteiden tiputusnopeuden. Mieleni kirkastuu, rationalisoituu.

Tuntuu, että saan koko osaamiskapasiteettini käyttööni, kun pääni alkaa hyrräämään. A, airways. B, breathing. C, circulation. D, disability. Mantra on juurtunut selkäytimeen. Elottomuuden hoidettavat syyt rullaavat päässäni kuin hedelmäpeli. Neljä H:ta ja neljä T:tä. Hypoksia, hypo- tai hyperkalemia, hypovolemia, hypo- tai hypertermia. Vai tensiopneumothorax, tamponaatio, tromboosi tai toksiinit? Miksi tämä potilas meni elottomaksi juuri nyt?

Asioita tapahtuu tiukemmalla temmolla ja ronskemmilla otteilla kuin normaalisti hoitotyössä. Eri vaihtoehtojen puntaroimiselle ei ole paljoa aikaa, vaan täytyy tehdä nopeita, selkeitä päätöksiä. Kumma kyllä kanyylit menevät suoniin sujahtamalla. Harjoittelusta huolimatta tilanteet ovat aina jokseenkin sekavia. Auttavia käsiä on liikaa tai liian vähän.

Lattialla on verta ja roskia, infuusioletkut menevät solmuun ja potilaan käsi retkahtaa toistuvasti alas pediltä. Hoitajat puikkelehtivat laitteiden välistä, joku antaa painantaelvytystä hankalassa asennossa potilassängyssä, hiki valuu ja auenneesta nutturasta karanneet suortuvat pyrkivät silmille.

Sitten yhtäkkiä tilanne on ohi. Potilas on saateltu seuraavaan hoitopaikkaan, tila on vakautunut tai hän on menehtynyt. Todellisuus palaa ryminällä takaisin pissahätineen ja rutikuivine suineen. Takki on aivan tyhjä. Voisinko lähteä nyt kotiin? Työvuoroa on kuitenkin vielä kuusi tuntia jäljellä, ja jonkunhan nämä käytetyt tarvikkeetkin on tarkastettava, puhdistettava ja täydennettävä. Muut potilaat odottavat hoitoaan.

Todellisuus palaa pissahätineen ja rutikuivine suineen

Käyn vessassa ja huomaan, kuinka sääriini koskee. Molemmat jalkani ovat mustelmilla; varmaankin hinkanneet potilassänkyä vasten, vaikka en muistakaan satuttaneeni itseäni. Elvytyksen eteneminen pyörii mielessäni. Olisinko voinut tehdä jotakin toisin, olisiko tilanne ollut paremmin ennakoitavissa? Hymähdän, sillä tiedän, että teimme kaiken, mihin pystyimme. Väsyttää eikä ajatus tahdo enää luistaa. Siirryn vastaanottamaan uutta potilasta. Mittaan hänen verenpainettaan ja rupattelen niitä näitä, mutta loppuvuoron ajan fokukseni on jossain aivan muualla.

Kolumnistimme Veera Kamaja on ensihoitaja, joka työskentelee tällä hetkellä päivystyksessä.