Villistä pojasta tuli sairaanhoitaja: ”Tykkään funtsia, miten asioita voisi parantaa”

Tero Suominen teki sairaanhoitajaopiskelijana kunnianhimoisen lopputyön ja päätyi ahnehtimaan töitä lomillaankin. Nykyään hänen arkeensa kuuluu ruhtinaallisesti hullutteluaikaa vaimon ja kolmen lapsen kanssa.

Kuvateksti
Tero Suominen pelasi nuorena futista muun muassa Ylöjärven Ilveksessä. Nykyisin hän pistää palloon vauhtia sekä kavereiden että lastensa kanssa. Kuva: Harri Virta

”Pienenä olimme kaksoisveljeni kanssa elohopeanvilkkaita poikia, jotka aiheuttivat kolttosillaan äidille harmaita hiuksia. Kerran tyhjensimme koko korttelin postilaatikot ja rahtasimme niiden sisällön kotiin. Saaliin palauttaminen oikeisiin osoitteisiin oli kova homma – varsinkin, kun emme osanneet vielä lukea.

Lukioiässä purin energiaani jalkapalloon ja yleisurheiluun sekä henkilökohtaisen avustajan töihin, joihin pääsin yrittäjäisäni ansiosta. Kävin ikääntyneen, lottanakin palvelleen rouvan luona sekä autoin vammaista poikaa liikuntaharrastuksissa.

Vanhempani olivat siirtyneet hoitoalalle, joten se oli minullekin luonteva suunta. Aloitin sairaanhoitajaopinnot Porissa armeijan jälkeen. Unelmoin työstä piipaa-autossa, kunnes harjoittelu paljasti, etteivät yöhälytykset sopineet meikäläiselle.

Harjoitteluissa minua kohdeltiin asiallisesti, vaikka esitin tiukkoja kysymyksiä. Kyseenalaistin käytäntöjä ja pyysin perusteluja. Näin olen toiminut aina. Tykkään funtsia, miten asioita voisi tehdä toisin – ja paremmin.

Kerran satuin paikalle, kun tapahtui pistotapaturma insuliinikynällä. Niihin aikoihin piikistä piti poistaa ennen käyttöä parikin hylsyä. Moni myös hylsytti likaiset neulat pistoksen jälkeen. Aloin miettiä teknistä ratkaisua, jolla hylsyttämisestä päästäisiin eroon.

Uudenlaisesta insuliinikynästä tuli lopputyöni. Hioin sitä Satakunnan ammattikorkeakoulun yrityskiihdyttämössä. Sain Patentti- ja rekisterihallituksesta hyödyllisyysmallisuojan, joka suojasi keksintöäni neljän vuoden ajan. Markkinointi oli vaikeaa ilman alan kontakteja, enkä löytänyt kumppania, joka olisi vienyt tuotteen tuotantoon. Pettymys oli kova.

Harjoittelu päivystyksessä ajoittui opintojeni loppuvaiheeseen, jonka jälkeen jäin sinne kesätöihin. Olen sillä tiellä edelleen.

Tykkään siitä, että jokaisessa työvuorossa riittää haasteita. Hyvähenkinen tiimimme ottaa tilanteen haltuun kerta toisensa jälkeen. Työkaverit on parhaita ja luotto kova! On palkitsevaa nähdä, miten potilaan kipu ja tuska hellittävät.

Käytämme autonomista työvuorosuunnittelua. Saatan tehdä jopa 15-tuntisia työpäiviä. Paiskin mielelläni kunnon rupeaman, jonka päätteeksi voin olla vapailla parikin viikkoa. Olen tehnyt töitä tällä syklillä pari vuotta, ja se on sopinut minulle loistavasti.

Vielä vuonna 2018 tein sivutoimiluvalla töitä myös yksityiselle työnantajalle. Silloin en malttanut pitää edes lomia. Huomasin, että vauhti on liian kova, sillä en palautunut kunnolla ja lapset eivät tahtoneet päästää iskästä irti, kun kosketusetäisyydelle pääsivät. Vaimokin havaitsi, että siippaa ei näy juuri kotona.

Enää en ahnehdi töitä samalla tavalla. Nykyään teen Satasairaalan ulkopuolelle keikkaa vain kipsikouluttajana. Kiinnostus kipsaukseen heräsi, kun avustin ’vanhan liiton’ lääkintävahtimestareita.

Pyysin kollegan kanssa, että pääsisimme suorittamaan kipsimestarin erikoisammattitutkintoa. Se oli osastonhoitajasta hyvä idea, sillä ammatillisen kehittymisemme lisäksi talo sai näin kipsikouluttajat omasta takaa.

Perheeni on viiden hengen konklaavi. Muksumme ovat vilkkaudessaan ’tihu, tuho ja maailmanloppu -sarjaa’. Me vanhemmat hulluttelemme innolla heidän kanssaan.”

Teksti Erja Taura-Jokinen

Lue lisää:

Satu on tarvinnut sisua sekä kotona että luottamusmiehenä: "Ratkoimme kiistoja yksi toisensa jälkeen"