Vieläkin iholla

Lähellä ulko-ovea roikkuu kyltti: Voit vielä kääntyä takaisin. Se sopii hyvin tatuointistudioon – ikuisen kuvan hakkauttaminen ihoon vaatii harkintaa.

Sairaanhoitajana Riikka Repo, 48, tottui saamaan käteensä kolmen viikon työvuorolistan, ja sairaalan arki oli muutenkin aika kaukana tatuointiyrittäjän elämästä.

Nykyään Riikalla on Joensuun keskustassa kerrostalon katutasossa oma Art & Tattoo Repo -studio, jonka hän on remontoinut pitkälti kierrätyskalusteilla omannäköisekseen. Riikka tulee studiolle yleensä kello 11 maissa aamupäivällä. Illalla töissä voi mennä myöhään, sillä ilta-ajat ovat halutuimpia. Tatuointien suunnittelua hän jatkaa usein vielä kotona keittiön pöydän ääressä.

Reilut kaksi vuotta sitten muuttui moni asia. Riikka oli uupunut hoitajan työssään. Se pani miettimään, mitä hän elämältään haluaa. Lapsena hän oli kirjoittanut ystäväkirjaan haluavansa taiteilijaksi, koska hän oli hyvä piirtämään. Hän kuitenkin päätyi järkevältä kuulostavaan sairaanhoitajan ammattiin – ja todella piti työstä.

”Hoitotyö oli minulle pitkään hyvä työ. Nautin siitä ja sain siitä paljon. Latauduin töissä, kun kotona pienten lasten kanssa oli rankkaa. Kaipaan sitä, mitä työ parhaimmillaan oli.”

Unissaan Riikka on tehnyt viime vuosina paljon hoitotyötä. Yleensä ne ovat olleet painajaisia. Haaveissa Riikka tekisi kumpaakin työtään: tatuoisi ja tekisi keikkaa hoitajana, mutta vielä ei ole sen aika.

Ensimmäiset omaan nahkaan

Kun Riikka opetteli tatuoimaan, hän käytti harjoitustyömaanaan omaa kehoaan. ”Tytär epäili, että äiti on seonnut. Minulla oli neljättä päivää tatuointikone ja tatuoin jo väreillä repolaisen poikasia reiteeni.” Keinonahka, jolla olisi voinut harjoitella, ei tuntunut oikealta iholta.

Tatuoiminen oli kiehtonut Riikkaa jo kolmikymppisestä, jolloin hän otti ensimmäiset tatuointinsa. Ideaa tatuoijan ammatista hän pyöritteli mielessään kymmenisen vuotta. Se tuntui hurjalta hypyltä turvallisuushakuiselle ihmiselle.

Tatuoijat hankkivat oppinsa itse tai konkarin opissa. Riikan vakiotatuoija kannusti häntä tilaamaan välineet, etsimään tietoa ja harjoittelemaan.

Riikan miehellä ja kahdella aikuisella tyttärellä oli tatuointeja, joten he olivat vapaaehtoisia alustoja aloittelevalle taiteilijalle.

”Vastuu tuntui isolta – tehdä pysyvä kuva toisen iholle. Toisaalta olen hoitajana tottunut pistämään ihon läpi, ja iho oli minulle tuttu elementti. Ensimmäinen muille kuin itselle tehty tatuointi oli pieni tatuointi tyttärelle.”

Nopeasti Riikalla oli 30–40 nimen lista työkavereista ja muista tutuista, jotka halusivat tatuoinnin. Se vahvisti tunnetta, että tatuoinnista voisi tulla oikea työ.

”Tatuoiminen on vähän kuin villi länsi, sillä kuka tahansa voi ryhtyä tatuoimaan. Minä olen halunnut tehdä kaiken sääntöjen mukaan. Toimintaa valvoo kunnan terveystarkastaja. Hän kävi tarkastamassa tilat heti, kun aloin harjoittelemaan, ja esimerkiksi hygieniavaatimukset tulevat sieltä.”

Varsinkin alussa Riikan piti välillä nipistää itseään: Voiko tämä olla työtä! Se oli niin kivaa. Oman itsensä herrana oloa on pitänyt myös harjoitella. Työn ja vapaan erottaminen on edelleen hankalaa. Aluksi hän ei innostukseltaan meinannut malttaa pitää lomia ja vapaapäiviä. Kiireen tuntua Riikka haluaa vältellä. Uupuminen opetti, että oma hyvinvointi on tärkein.

Minä en ole uupuja

Riikka valmistui sairaanhoitajaksi jouluna 1997. Elettiin vielä laman häntää ja työt olivat kiven alla. Riikka oli muuttanut Iisalmesta Joensuuhun opiskelemaan, koska siellä oli menossa ammattikorkeakoulukokeilu. Opiskellessa Riikka tapasi tulevan miehensä. Esikoistytär syntyi pian valmistumisen jälkeen.

Työelämään Riikka lähti keväällä 2000. Hän ehti työskennellä Pohjois-Karjalan keskussairaalassa Joensuussa yli 20 vuotta. Hän teki täyttä työpäivää, ja anoppi hoiti lapset näiden sairastellessa, jottei Riikan tarvinnut olla pois töistä.

Kun lapset olivat pieniä, oli helpotus tehdä kirurgisella tuttua työtä, jonka tiesi osaavansa. Kun tytöt kasvoivat, Riikka alkoi kaivata uuden oppimista. Hän pääsi työkiertoon sydänosastolle ja olikin työstä innoissaan, mutta sieltä ei auennut paikkaa.

Riikka oli aina ajatellut, että hän ei ole hoitaja, joka uupuu. Hän pärjää ja osaa delegoida. Työyhteisöt ortopediassa ja traumatologiassa sekä gastrokirurgialla olivat ihanat. Kun Riikka siirtyi gastrolle vuonna 2017, työtahti muuttui yhä kovemmaksi ja kovemmaksi.

”Eettinen omatunto soimasi joka vuoron jälkeen. Mietin, annoinko lääkkeet oikein. Harmittelin, että ehdin kääntää potilaan vain kerran, vaikka hänellä oli alkava painehaava. Minulla oli riittämätön olo.”

Pysäyttävää Riikasta oli, että hänen työminänsä alkoi muuttua suuntaan, josta hän ei tykännyt. Ennen hänellä ei esimerkiksi ollut vaikeuksia säilyttää malttia vaikeiden potilaiden kanssa. Nyt hän joutui tekemään kaikkensa, ettei räjähdä.

”Lopulta työ söi minua niin, että epäilin ammattitaitoani ja osaamistani. Sehän on tyypillinen työuupumuksen merkki. Olin sosiaalisesti hirmu kuormittunut. Työssä piti olla koko ajan tekemisissä ihmisten kanssa. Keskeytyksiä oli paljon. Vuorotyö muuttui iän myötä entistä raskaammaksi. Vapaalla olisin halunnut maata yksin pimeässä huoneessa.”

Riikka oli uupumisen ja masennuksen vuoksi kolme viikkoa sairauslomalla ja aloitti sitten 60-prosenttisen työajan. Kahden kuukauden kuluttua hän yritti palata normityöaikaan. Kun yövuorot alkoivat, hän tajusi, ettei uupumusta noin vain selätetä.

Samaan aikaan hän mietti tatuointistudion perustamista. Hän pyysi sairaalasta palkatonta 4–6 kuukauden jaksoa, mutta sitä ei myönnetty. Hän päätti irtisanoutua.

Elämäntarina iholla

Maailman vanhimmat tatuoinnit on löydetty jäämies Ötziltä. Ihminen koristeli ihoaan siis jo yli 5 000 vuotta sitten. Muumioitunut Ötzi löytyi Alpeilta 1990-luvun alussa.

”Tatuoinnit kuvastavat ihmisen identiteettiä. Ne ovat kuin koruja, jotka kertovat elämäntarinaa”, Riikka kuvaa.

Suhtautuminen tatuointeihin on muuttunut paljon. Kun Riikka otti ensimmäiset tatuointinsa, hän peitti ne sairaalassa visusti vaatteiden alle. Nykyään hoitajalla voi hyvin olla käsivarsi täynnä kuvia. ”Kivaa, että ihmiset voivat olla vapaammin omia itsejään.”

Jokaisella tatuoijalla on oma kädenjälkensä. Riikka tykkää käyttää ohuita neuloja ja tehdä siroa jälkeä. Hän arvelee, että hänen töissään on piirroksellisuutta, koska hänen omin juttunsa on aina ollut lyijykynäpiirrokset. ”Pyydän asiakkaalta ajatuksia tai ideakuvia ja kustomoin niiden perusteella ehdo­tuksen.”

Joskus tatuoinnilla peitetään vanha tatuointi tai se yhdistyy kuvaan, joka kaipaa kohennusta.

”Eniten minua on liikuttanut lapsen tai puolison muistoksi otetut kuvat. Oloni on kiitollinen, että minut on valittu ne tekemään. Olen käynyt monia tärkeitä ja syvällisiä keskusteluja. Olen otettu, jos minulle avaudutaan herkistä asioista.”

Kyllähän se sattuu

Tatuoidessa neula tikkaa väriä ihon keskimmäiseen kerrokseen. Riikka kertoo, että ensikertalaiset sanovat järjestään, että tatuointi sattui vähemmän kuin kuvittelin.

”Endorfiini ja adrenaliini auttavat alussa, mutta sen jälkeen voi esimerkiksi alkaa palella. Tatuointi on aika koetus elimistölle. Kannattaa olla hyvin levännyt ja syönyt.”

”Puuduttavaa Emla-voidetta saa ilman reseptiä, mutta sen vaikutus ei ole kovin pitkäaikainen. Lääkelainsäädännön vuoksi muita puudutteita ei Suomessa saa ilman reseptiä eikä niitä tatuointia varten taideta kirjoittaa.”

Tatuointiväreissä on hiljan tapahtunut iso muutos turvallisempaan suuntaan, koska EU-lainsäädäntö kiristyi. ”Värien koostumus meni aika lailla uusiksi. Viime vuoden lopulla sai jännittää, saadaanko uutta vihreää ja sinistä väriä, koska vanhat pohjautuivat pigmentteihin, jotka poistuivat markkinoilta.”

Allergian varalta väriä on mahdollista testata iholle ennen tatuointia, mutta se ei takaa, ettei iho myöhemmin herkistyisi. ”Kutinaan voi auttaa kortisonivoide tai antihistamiini.”

Riikka tatuoi kynämallisella rotaatiokoneella. Hän kertoo, että tatuoiminen on fyysisesti yllättävän raskasta. Toinen käsi venyttää ihoa ja toinen käyttää konetta – työasento on aika staattinen.

Tuore tatuointi sivellään vaseliinilla ja päälle laitetaan kelmua. Riikka antaa hoito-ohjeet matkaan.

Sairaanhoitajan ammattitaidosta on ollut uudessa työssä apua. ”Minun ei ole tarvinnut miettiä, uskallanko mennä asiakasta lähelle, iholle. Minulla on tietämys sairauksista, lääkityksistä ja hygieniasta. Joskus olen sanonut asiakkaalle, että tuota luomea kannattaa mennä näyttämään lääkärille.”

Varpaat sairaalassa

Hoitajan identiteetistä luopuminen on ollut Riikalle kova paikka, johon liittyy isoja arvoihin liittyviä asioita. ”Sanoin aina ylpeänä, että olen sairaanhoitajana keskussairaalassa. Työ on määrittänyt minua tosi paljon.”

Riikka on miettinyt, onko nykyinen työ yhtä arvokasta ja hyödyllistä vai höpöhöpö-hommaa? Ja toisaalta: Miksi sabotoin iloani uudesta työstä miettimällä tällaisia? Riikka kävi uupumisen jälkeen vuoden kuntoutuspsykoterapeutin vastaanotolla ja sai siitä paljon apua.

Huojentavaa on, että tatuointiyritys on saanut hyvän lähdön. Riikan tatuoitavaksi on 3–5 kuukauden jono, vaikka hän ei ole juuri mainostanut. Asiakkaat ovat löytäneet hänen luokseen Insta­gramin ja puskaradion kautta. Elä­mässä on muitakin ihania asioita. Hänelle syntyi hiljan toinen lapsen­lapsi, jota varten hän piti syyskuun mummoilu­lomaa.

”Olen mielettömän onnellinen ja kiitollinen miehelleni, tyttärilleni, entisille työkavereille ja muille läheisille tuesta, mitä olen ammatinvaihdossa saanut. Se on ollut välillä ylitsevuotavaa ja iso voimavara minulle.”

Riikka kuvailee, että hänen varpaansa ovat vieläkin keskussairaalan sisällä. Hän on käynyt varovasti tutkimassa Sarastian sivuja ja tutkaillut, miten hakea keikkailemaan. ”Kaipaisin korjaavaa kokemusta hoitoalasta. Mietin, osaisinko nyt suojata itseni?”