Unelma omasta lapsesta jäi toteutumatta – Raisa Leppisuo ei halunnut jäädä kiinni lapsettomuuden suruun

Vauvan itku täyttää kodin. Raisa Leppisuo, 46, lämmittää mikrossa maitoa, ottaa lapsen syliin ja alkaa syöttöpuuhiin. Hetkessä tulee hiljaista. Pikkuiset sormet pitelevät kiinni Raisan kädestä. Tässä hetkessä on kaikki hyvin. 

Vauva tuli Raisan ja hänen miehensä Karo Leppisuon perheeseen muutama kuukausi sitten. Hän ei ole heidän biologinen lapsensa, vaan Raisa ja Karo ovat hänen sijaisvanhempiaan, tai perhehoitajia, kuten virallinen termi kuuluu. 

Raisan nuoruuden haaveena oli viisi lasta ja kotiäitiys. Elämä on kuitenkin mennyt eri tavalla.

”Mutta siltikin se on ollut täyttä ja mielekästä. En koe, että olisin jäänyt jotain vaille. Luotan siihen, että elämä kantaa ja asiat järjestyvät – kunhan ei jää paikalleen voivottelemaan.”

Erot jättivät jälkensä

Raisa oli 17-vuotias lukiolainen, kun hän tuli raskaaksi. Hän teki abortin. Raisa sanoo, että se ei ollut hänen oma päätöksensä, vaan häntä ohjattiin siihen suuntaan. Kukaan ei ottanut esiin vaihtoehtoa, että Raisa ja hänen poikaystävänsä olisivat pitäneet lapsen.

Kokemus kirkasti Raisalle, että hän ehdottomasti haluaa lapsia. Mutta uutta raskautta ei tullut. Tuli ero.

”Olimme ehtineet olla yhdessä neljä vuotta. Ero oli minulle tragedia. Olin elänyt vaaleanpunaisessa kuplassa, jossa ei ole pettämistä eikä jättämistä.”

Kun rakastuin, tunteeni olivat pursuavia. Ja kun kerroin haluavani perheen ja lapsia, miehet pakenivat.

Raisa pohtii, että eron jättämät haavat värittivät hänen elämäänsä pitkään. Hän koki, ettei kelpaa kenellekään eikä miehiin voi luottaa.

”Ehkä olin miehille liikaa. Kun rakastuin, tunteeni olivat pursuavia. Ja kun kerroin haluavani perheen ja lapsia, miehet pakenivat.”

Kun Raisa oli kolmekymppinen, yksi suhde oli juuri päättynyt kipeään eroon. Silloin Raisa itki lapsettomuuden surua ja ajatteli, että hänen olisi luovuttava haaveestaan.

Mutta kun hän oli päässyt jaloilleen, tuli toinen ajatus.

”Paskanmarjat – tekisin tämän yksin.”

Raisa alkoi puuhata adoptiota. Hän tilasi adoptiopaperit kahteen otteeseen, mutta jätti prosessin kesken. Se olisi vaatinut paljon rahaa, ja sitä terveydenhoitajaksi ja kätilöksi valmistuneella Raisalla ei ollut.

Sinkkuna yöelämässä

”Nyt on kiire. Nyt pistät tuulemaan.” Jotenkin näin yksityisen hedelmällisyysklinikan kätilö Raisalle sanoi.

Raisa oli 35-vuotias sinkku. Elettiin vuotta 2013. Tuolloin itsellisten naisten ja naisparien ei ollut vielä mahdollista päästä julkiselle puolelle hedelmöityshoitoihin, jotka tapahtuivat luovutetuilla sukusoluilla. Tämän mahdollistava lakimuutos tuli voimaan 2019.

Raisa jutteli pitkään kätilön kanssa. Lopulta hän kuitenkin luopui ajatuksesta ryhtyä hoitoihin. Häntä hirvittivät hoidon kustannukset, ja myös ajatus totaaliyksinhuoltajuudesta pelotti.

”Pörräsin paljon yöelämässä. Ajattelin, että jospa minä kuitenkin tulisin luomusti raskaaksi. Siinä tapauksessa minua ei olisi haitannut sekään, jos lapsen isä ei olisi halunnut olla mukana vanhemmuudessa.”

Noihin vuosiin mahtui monia kertoja, joina raskaus olisi voinut alkaa. Raisan kuukautiset tulivat kuitenkin aina ajallaan.

Matkan varrelle sattui myös kilttejä miehiä, jotka olisivat olleet kiinnostuneita perheen perustamisesta, mutta Raisaa he eivät kiinnostaneet. Hän tunsi vetoa jännittäviin tyyppeihin, joilla ei ollut mielessä parisuhde ja lapset.

”Olin todella rikkinäinen. Minun olisi pitänyt käsitellä tunteitani ja erojen jättämiä haavoja psykoterapiassa, mutta sen sijaan kontrolloin syömistäni ja treenasin ja hain huomiota yöelämässä.”

Raisa sanoo, että hän oli rakentanut itselleen suojamuurin. Pohjimmiltaan hän kaipasi rakkautta ja pysyvää suhdetta, mutta pelko hylätyksi tulemisesta oli liian voimakas.

Vääjäämätön biologia

Sitten Raisa bongasi netistä kiinnostavan ilmoituksen. Siinä haettiin osallistujia kumppanuusvanhemmuudesta kertovaan tosi-tv-ohjelmaan. Ohjelmaan etsittiin lapsesta unelmoivia sinkkuja, joiden biologinen kello tikittää viimeisillään ja viereltä puuttuu kumppani.

Luonteeltaan heittäytyvä Raisa päätti, että tuonne. Hän täytti hakemuksen, ja pian häneen oltiinkin yhteydessä.

Raisa kävi haastattelussa, kuvauksissa ja hedelmällisyyskatsauksessa.

”Kuvasin ohjelmaa varten päiväkirjaa. Selitin kameralle, että tunnen olevani erittäin hedelmällinen nainen. Luotin siihen, koska kuukautiseni olivat aina olleet säännölliset.”

Olin terveydenhoitaja ja kätilö, jolle ei pitäisi tulla yllätyksenä, mitä naisen hedelmällisyydelle tapahtuu iän myötä.

Kävi ilmi, että Raisan AMH-arvo oli hyvin alhainen. Verestä mitattavan AMH-arvon avulla arvioidaan munasarjojen toiminnallista reserviä. Se ei kerro suoraan hedelmällisyydestä, mutta se on yksi mittari, jolla voidaan arvioida mahdollisuutta tulla raskaaksi.

”Sain testituloksen kotiin kirjeessä, jossa oli myös lääkärin lausunto. Siitä tuli vahvasti käsitys, että minun osaltani juna meni jo. Se oli minulle shokki, vaikka kaiken järjen mukaan minun olisi pitänyt tajuta tilanne. Olin nelikymppinen. Olin terveydenhoitaja ja kätilö, jolle ei pitäisi tulla yllätyksenä, mitä naisen hedelmällisyydelle tapahtuu iän myötä.”

Raisa miettii, että hän oli elänyt ihmeellisessä harhakuvitelmassa, jossa elämässä kaikki olisi mahdollista.

”Mutta munasoluille emme voi mitään.”

Raisa hyvästeli ohjelman itkien.

Tuottaja kysyi kuitenkin, olisiko hän valmis lahjamunasoluhoitoihin, jos hänelle löytyisi kumppanuusvanhempi. Raisa vastasi myöntävästi.

Toive yhteisestä lapsesta

Elokuussa 2018 Raisa istui tamperelaisen jazzklubin baarissa, kun eräs kiltinoloinen mies lähestyi häntä. Raisa mittaili miestä ja sanoi, ettei etsi seuraa. Mies vastasi, ettei hänkään.

”Hän jäi kuitenkin viereeni istumaan ja juttelemaan.”

Kun Raisa ja Karo rakastuivat, Raisa jättäytyi pois kumppanuusvanhemmuusohjelmasta. Molemmille oli päivänselvää, että he yrittäisivät yhteistä lasta.

Suhteen alkuaikaa varjosti Raisan mustasukkaisuus. Hän aloitti vuoden mittaisen psykoterapian, jossa hän pääsi käsittelemään muun muassa hylkäämisen pelkoaan.

Kun lasta ei alkanut kuulua, Raisa ja Karo hakeutuivat yksityiselle hedelmällisyysklinikalle. Julkiselle puolelle heillä ei ollut enää asia, sillä siellä naisen on hoitojen alkaessa oltava alle 40-vuotias.

”Minä olin jo päästämässä irti lapsihaaveesta. Olin tasapainoisessa parisuhteessa ja mietin, että elämä olisi hyvää ja onnellista näinkin, ilman lasta. Karo halusi kuitenkin katsoa sen kortin.”

Prosessiin kuuluivat keskustelut psykologin kanssa ja käynnit lääkärillä. Raskautta lähdettäisiin yrittämään lahjamunasolulla, kunhan Raisan kohdussa ollut kysta häviäisi. Lääkärin mukaan se todennäköisesti häviäisi muutamassa kierrossa.

Seuraavia kuukautisia ei tullut. Oli loppuvuosi 2019, ja Raisa ja Karo olivat häämatkalla Lontoossa. Raisalla oli koko ajan huono olo, eikä vointi helpottanut kotiin palattuakaan.

Unelma saa mennä

Me saadaan vauva! Raisa tuijotti positiivista raskaustestiä työpaikkansa vessassa. Hän soitti heti miehelleen, äidilleen, ystävilleen, kaikille.

”Olin todella toiveikas. Minulle ei tullut minkäänlaisia pelkoja mieleen. Tilasin unipesän ja imetystyynyjä. Niiden kahden viikon ajan, jonka raskaus kesti, otin siitä kaiken ilon irti.”

Raskaus osoittautui kohdun ulkopuoliseksi raskaudeksi. Gynekologin toteamus oli selkeä ja koruton.

Raisa kuvailee, että hänellä meni aluksi kätilömoodi päälle. Näitä sattuu, hän selitti itselleen. Sitten hän putosi harmaaseen sumuun.

”Raskaushormonit panivat kropan ja mielen sekaisin. Olin kuin vuoristoradassa. Silloin päätin, että nyt tälle pannaan piste. Kokemus oli henkisesti niin raskas. Tiesin, etten tulisi kestämään enää lisää epäonnistumisia, joita lahjamunasoluhoito olisi voinut tuoda mukanaan.”

Karo olisi halunnut vielä kokeilla hoitoja, mutta hän kunnioitti Raisan päätöstä.

Raisa sanoo, että hän ei ole koskaan tuntenut katkeruutta lapsettomuudesta. Surua ja haikeutta kyllä, mutta ei katkeruutta. Paitsi kerran.

”Näin raskaana olevan naisen, joka oli aivan kännissä ja sekaisin. Silloin minuun iski tosi voimakas reaktio, että miksi hän, mutta minä en?”

Kun kaverit saivat lapsia, se ei työntänyt Raisaa kauemmaksi heistä. Hän ei ollut kateellinen, vaan mukana toisten onnessa. Hän sanoo, että hänellä on aina ollut jokin sellainen ajatus, että lapset on tarkoitettu muille, ei hänelle. Ehkä se on suojareaktio, hän pohtii.

Raisa ei ajattele, että elämä saa merkityksen vasta äitiyden myötä.

”Ehkä minun lapsenkaipuuni ei lopulta ollut niin iso, että olisin ollut valmis tavoittelemaan biologista vanhemmuutta hinnalla millä hyvänsä. En lähtenyt Karon kanssa hedelmällisyyshoitoihin, koska pelkäsin, että toivosta ei pystyisikään luopumaan ja hoitojen lopettamisesta tulisi liian vaikea päätös. Ehkä se oli pelkuruutta – tai sitten puhdasta järkiajattelua.”

Vanhemmaksi sittenkin

Raisa sanoo, että hän ei ole halunnut jäädä kiinni lapsettomuuteen. Hän ei ajattele, että elämä saa merkityksen vasta äitiyden myötä. Hänelle elämän merkityksellisyys tulee parisuhteesta, läheisistä ja työstä.

Kätilön ammatti on Raisan toiveammatti. Hän ehti työskennellä Taysissa puoli vuotta, kunnes ura siellä tyssäsi totaaliseen työuupumukseen. Toivuttuaan hän meni terveydenhoitajaksi opiskelijaterveydenhuoltoon.

Viimeiset kaksi vuotta hän on työskennellyt Helsingin Itäkadun perhekeskuksen neuvolassa terveydenhoitajana. Hän on opiskellut myös seksuaalineuvojaksi.

”Työ merkitsee minulle tosi paljon. On palkitsevaa myötäelää perheiden elämäntilanteissa. Työ on positiivista ja myönteistä. Ovathan ne vauvat ja taaperot ihania.”

Elämälle tuo merkitystä nyt myös sijaislapsi, tämä pieni tuhiseva nyytti, joka on solahtanut perheen arkeen mutkattomasti. Ainoa vastoinkäyminen oli, että Raisa ja Karo joutuivat luopumaan toisesta koirastaan, koska se ei hyväksynyt vauvaa. Koiralle löytyi uusi koti.

Perhehoitajakoulutukseen Raisa ja Karo hakeutuivat, koska he halusivat kokea yhdessä lapsiperhe-elämää ja samalla auttaa. He olivat saaneet elää kahden aikuisen elämää ja nauttia vapaudestaan. Oli aika muutokselle.

”Sanotaan, että lapsen haluaminen on itsekästä. Kyllä tässä perhehoitajuudessa sitäkin on. Mutta samalla se on paljon muuta, yhteistyötä ennen kaikkea. Sijaisvanhemmalla on oltava hyvät valmiudet ja halu tukea lapsen suhdetta biologisiin vanhempiin ja sukuun.”

Raisa korostaa, että sijaisvanhemmuudella ei hoideta lapsettomuuden surua. Ne tunteet on käsiteltävä eri tavalla. Perhehoidon tavoitteena on, että jossain vaiheessa lapsi palaa biologiseen perheeseensä.

”Jos näin käy, se on äärettömän hieno onnistuminen meille kaikille.”

Ensi syksynä Raisan hoitovapaa päättyy ja hän palaa töihin. Yksi haave kytee hänen mielessään.

”Olen miettinyt, että ryhtyisin päätoimisesti ammatilliseksi perhehoitajaksi. Toki se vaatisi muuttoa isompaan asuntoon, mutta periaatteessa haave olisi mahdollista toteuttaa.”