Rinnallakulkija Robin Hoodin maisemissa

Kun potilas tapaa ensimmäistä kertaa syöpälääkärin Nottinghamin yliopistosairaalassa Englannissa, hänellä on mukanaan sairaanhoitaja, esimerkiksi Hanna Purves, 50. Suomalaissyntyinen Hanna työskentelee eturauhasen ja virtsarakon syöpien asiantuntijahoitajana. Hän neuvoo potilaita, määrää heille lääkkeitä, tukee henkisesti ja on yhteydessä heidän omaisiinsa.

”Kun potilas tapaa syöpälääkärin ensimmäistä kertaa, olen kuuntelevat korvat ja tulkki, joka muistaa lääkärin sanat ja osaa kertoa ne potilaalle ymmärrettävästi myöhemminkin. Useinhan käy niin, että kun lääkäri lausuu sanat ’Sinulla on syöpä’, kaikki sitä seuraava hukkuu tunnemyrskyyn.”

Työ on Hannalle hyvin merkityksellistä.

”Käytämme englannin kielessä ­ilmausta cancer journey, syöpämatka. On suuri etuoikeus saada kulkea potilaan rinnalla tällä syvästi yksityisellä matkalla, auttamassa ja tukemassa. Englannissa tavoite on, että jokaisella syöpäpotilaalla on oma nimetty hoitaja, jolle voi soittaa kaikista sairauteen liittyvistä huolista.”

Ulos ylihoitajan toimistosta

Vaikka Hanna nauttii työnsä ihmisläheisyydestä ja itsenäisyydestä, hän kuvailee sitä parin askelman hypyksi alaspäin uratikkailla. Ennen nykyistä työtään hän ehti nimittäin edetä tutkimusylihoitajaksi Nottinghamin yliopistosairaalan toimistoon.

Hanna haki tutkimusylihoitajan virkaa viisihenkisen perheensä senhetkisen taloudellisen tilanteen ja uusien uramahdollisuuksien vuoksi. Ennen pitkää hän huomasi kuitenkin kaipaavansa hoitotyötä ja potilaskontakteja.

”Opin ylihoitajana paljon, myös johtamisesta. Mutta lopulta aloin pohtia, mitä teen jakkupuvussa läppärin kanssa. Minähän olen aina halunnut tehdä töitä ihmisten parissa!”

Niin Hanna haki takaisin osastolle syöpätautien puolelle. Ensin hän pääsi sytostaattipoliklinikalle ja kuusi vuotta sitten asiantuntijahoitajaksi auttamaan potilaita, jotka sairastavat eturauhasen ja virtsarakon syöpiä. Koska asiantuntijahoitajan virka oli hänen aloittaessaan uusi, hän sai myös muovata toimenkuvaa mieleisekseen.

Pisin puolen vuoden reissu

Alun perin Hanna oli oikeastaan halunnut hoitajaksi Afrikkaan. Englannin piti olla matkalla vain pysäkki, joka kartuttaisi kokemusta ja kielitaitoa.

”Tästä tuli pisin puolen vuoden reissu koskaan”, Hanna nauraa nyt.

Afrikassa työskentelystä hän innostui oltuaan vuonna 1995 Oulun diakonia­opiston kolmikuisessa harjoittelussa Kakamegassa Länsi-Keniassa. Hanna perehtyi siellä äitiysterveydenhuoltoon ja osallistui lisäksi Sirisian maakunnassa rokotusohjelmiin.

Suomeen palattuaan Hanna valmistui sairaanhoitaja-diakonissaksi vuonna 1996 ja lähti ystävän innostamana hakemaan kielitaitoa ja kokemusta Charing Crossin sairaalaan Lontooseen vanhusten osastolle.

Silloin suomalaisia hoitajia tultiin varta vasten hakemaan töihin Englantiin. Hanna vitsailee, että hänet rekrytoitiin rastalettien ansiosta.

”Olin laitattanut Keniassa rastaletit, ja suomalaisia hoitajia haastattelemaan tullut osastonhoitaja ihastui niihin. Kun saavuin Lontooseen, olin ennättänyt luopua leteistä. Osastonhoitaja ihmetteli, että oletkin ihan eri näköinen. Laitatin letit sitten uudestaan.”

Hannalla oli takanaan lyhyt työ­rupeama vanhustenhoidossa Oulussa. Kun kaikki muu oli uutta, hänestä oli hyvä, että työn sisältö oli tuttua. Silti ensimmäiset kaksi kuukautta osastolla Hanna yritti vältellä puhelimeen ­vastaamista. Uusia termejä oli niin ­paljon, samoin salaperäisiä lyhenteitä.

Rakkaus muutti suunnitelmat

Puolentoista vuoden kuluttua Hanna halusi siirtyä uuteen työhön. Hän haki ja sai paikan infektiotautien ja hematologian osastolta Hammersmithin sairaalasta. Afrikka oli vielä mielessä, ja Hanna ajatteli, että infektiotaudit olisi siellä syytä hallita.

Suunnitelma jäi, kun dublinilaisessa pubissa vastaan käveli veljensä polttareita viettämässä ollut lontoolainen insinööri Duncan ­Purves. Seuraavana vuonna Hanna lähti Afrikan sijaan Nottinghamiin Keski-­Englantiin, jossa Duncanilla oli työpaikka ja omistusasunto. Nottingham on tunnettu Robin Hoodista. Tarinan mukaan tämä lainsuojaton jousimies asui kaupungin lähellä Sherwoodin metsässä.

”Lontoossa meillä ei olisi ollut yhtä helposti varaa omaan kotiin.”

Häitä vietettiin Nottinghamissa vuonna 2000. Juhliin kuului erikoisuus: hääseurue lähti kirkosta keilahalliin.

”Keilahallin työntekijä sanoi asumme nähdessään, että taidatte olla väärässä paikassa, mutta kerroin, että olemme kyllä varanneet keilaradan.”

Sinnittelystä unelmatyöksi

Hanna olisi mielellään jatkanut trooppisten tautien parissa, mutta erikoistuminen niihin olisi onnistunut vain Lontoossa. Nottinghamissa hän sai ensimmäiseksi työpaikakseen vuoden sijaisuuden sairaalan syöpäosastolla. Siihen kuului syöpäpotilaiden haastattelua ja hoitojen aloitusta.

”Ensimmäinen vuosi oli tulikoe, sillä työ syöpäosastolla tuntui raskaalta. Päätin sinnitellä.”

Kahdeksan kuukauden kuluttua Hanna sai ilouutisen: hänen paikkansa oli vakinaistettu. Nykyään Hanna on kiitollinen siitä, että sai mahdollisuuden voittaa itsensä ja ryhtyä syöpähoitajaksi, vaikka se oli aluksi vaikeaa.

Syöpätautien tutkimushoitajaksi siirryttyään Hanna suoritti Nottinghamin yliopistossa aikuisten syöpähoitotutkinnon ja sairaanhoitajien lääkkeenmääräämistutkinnon. Se oikeuttaa hänet määräämään lääkkeitä erikoisalansa potilaille.

Hanna sanoo, että ei ole helppoa olla koko ajan tekemisissä vakavien sairauksien, surullisten ihmiskohtaloiden ja kuoleman kanssa. Rankkoja tilanteita ja tunteita hän purkaa kollegojen kesken.

”Tapaan työkavereita vapaa-ajallakin. Kävimme äskettäin uimassa Lake District -järviseudulla. Luonnon­vesissä uiminen on meille suomalaisille tavallista, mutta englantilaisten mielestä ­jännittävää ja vähän vaarallis­takin.”

Ehkä vielä Afrikkaan

Purvesin perhe viihtyy Nottinghamin West Bridgfordin alueella, joka tarjoaa hyvän lukion perheen kahdelle nuo­rimmalle lapselle Lukakselle, 17, ja ­Matiakselle, 16. Esikoinen Maija, 19, opiskelee biologiaa Liverpoolin yliopistossa. Duncan työskentelee paikallisen kirkon suntiona ja tapahtumakoordinaattorina.

Vapaa-aikanaan Hanna muun muassa tapaa englannissa asuvia suomalaisnaisia, joihin hän on pitänyt yhteyttä pitkään.

Entä Afrikan manner, nuoruuden unelma? Ehkä se vielä kutsuu, vaikkapa eläkkeellä, Hanna miettii. Hän on jo käynyt Etiopiassa Suomen Lähetysseuran kurssilla.

”Halu nähdä maailmaa yhdistää minua ja Duncania.”