Pitkän uran tehnyt hoitaja: ”Minua on ajanut sisäinen pakko suorittaa”

”Lapsena pääsin isän mukaan savottaan. Muistan eräkämpän pitkät laverit ja kuinka jalkarätit haisivat.

Äitini oli sotaleski. Synnyin ensimmäisenä kahdesta tyttärestä äitini toiseen avioliittoon joulukuussa 1945. Asuimme asutustilalla Rantsilassa. Vasta isompana tiedostin, että kolme isoveljeäni olivat velipuolia. Perheessämme ei kohdeltu lapsia eriarvoisesti. Ehkä sekin vaikutti, että isäni oli veljieni setä.

Äitini oli huutolainen, joka oli käynyt kiertokoulua muutaman vuoden. Olemme yhä eri mieltä mieheni kanssa, osasiko äitini lukea. Isäni oli hiljainen vasemmistolainen, joka luki lehtiä ääneen. Äitini lestadiolaisuus väritti lapsuuttani enemmän. Kävimme seuroissa ja kirkonmenot kuuntelimme joka pyhä. Hän vaati, ettei pöydällä näkynyt isäni viinapulloa tai laseja, koska hän ei halunnut kotinsa muistuttavan kapakkaa.

Joskus tunnen suurta yksinäisyyttä, koska vanhempani tai yksikään sisarukseni ei enää elä.

Elämänarvoni rehellisyys, oikeudenmukaisuus ja ahkeruus tulevat lapsuudenkodistani. Isä kannusti opintielle, äitini mielestä olisin voinut jäädä emännäksi. Kun pääsin ylioppilaaksi, Rantsilan ainoa taksikuski tarjosi vanhemmilleni lahjaksi kyydin juhliini.

Tapasin ylioppilaskesänä tulevan mieheni Ahtin tansseissa, enkä halunnut enää kauas opiskelemaan. Vuoden päästä menimme naimisiin. Hääpäivää seuraavana päivänä aloitin sairaanhoitajaopinnot Oulun sairaanhoito-opistossa. Olin nuorempana käynyt katsomassa veljeäni sairaalassa, jossa vaikutuin sairaanhoitajien taidoista.

Oppilasajaltani muistan valvoneeni yksin ”kolminatsana” 30-paikkaista naistentautien kirurgista osastoa. En unohda koskaan, kun jouduin avustamaan keskenmenon jäljiltä kaavintaa, jossa sikiö heitettiin muovipussissa roskiin.

Valmistuin 1968 ennen ensimmäistä sairaanhoitajien lakkoa. Samana vuonna saimme esikoistyttäremme. Äitiyslomaa oli neljä viikkoa synnytyksen molemmin puolin. Kotiapulaisiksi palkattiin nuoria tyttöjä. Kolmivuorotyötä, lastenhoitoa ja pyykkäämistä – ei siinä miettinyt, mitä harrastaisi.

Työskentelin Raahen aluesairaalassa sairaanhoitajana, osastonhoitajana ja ylihoitajana kaksikymmentä vuotta. Tuona aikana opiskelin sairaanhoidon opettajaksi ja johtajaksi. 1980-luvun lopulla siirryin Oulaisten terveydenhoito-oppilaitokseen opettajaksi. Vastustin sisäisesti, että opetuksesta tuli teoriapainotteisempaa työelämäjaksojen kustannuksella. Hakeuduin Raaheen vanhainkodin johtajaksi.

Myöhemmin jalkautin yhdistetyn kotihoidon mallia Oulun kaupungin kotihoidon aluekoordinaattorina. Ennen eläkettä ehdin olla vielä Oulun Aikuiskoulutuskeskuksessa kouluttajana.

Olen sydämeltäni sairaanhoitaja. En häpeä sanoa, että se on kutsumus. Se ei poista ay-toiminnan tärkeyttä. Olin perustamassa Tehyn Raahen ammattiosastoa. Vuodesta 2005, ja nyt eläkkeellä, olen kirjoittanut hoitoalan oppikirjoja.

Kun katson elämääni, se on ollut jatkuvaa suorittamista sisäisen pakon sanelemana. Ehkä se on ollut tiedostamaton pyrkimys parempaan elämään, pois äitini osasta.

Ensi kesänä vietämme mieheni kanssa 55-vuotishääpäivää. Ristiriitoja on ollut, mutta anteeksi on pyydetty ja annettu. Olen ylpeä kolmesta tyttärestämme. On heidän vuoronsa täyttää osansa sukupolvien ketjussa.”

Eeva vuonna 1975. Hän näyttää opettajana apuhoitajaopiskelijoille, kuinka sänky pedataan.

Teksti Minna Ruotsalainen