Arton opettajaopintojen perässä muutimme Kajaaniin, jossa synnytin ensimmäisen lapsemme Johannan. Kätilö tivasi papereihin isän ammattia. Sanoin, että hän on opiskelija, mutta onhan minulla omakin ammatti. Se ei kätilölle kelvannut, vaan hän kirjoitti papereihin ”seminaarilaisen vaimo”.
Johanna sai vielä kaksi pikkusiskoa, Annelin ja Annan. Vietimme Kainuussa 25 vuotta. Jokusen vuoden Kainuun keskussairaalassa työskenneltyäni pääsin päiväkotipuolelle, jossa tein urani lastenhoitajana.
Vuosi 1988 merkitsi isoa muutosta, kun Arto irtisanoutui opettajan virasta ja siirtyi Kansanlähetysseuran Etelä-Saimaan piirin johtajaksi. Muutimme koko perhe Lappeenrantaan. Minä jätin lastenhoitajan työni, kouluttauduin seurakuntasihteeriksi ja ryhdyin sihteeriksi miehelleni.
Vuonna 2003 tapahtui jotakin, joka vei minut kuoleman porteille ja takaisin elämään. Sairastuin akuuttiin myelooiseen leukemiaan.
Asuimme siihen aikaan Jyväskylässä, ja pääsin hoitoon Tampereelle, jossa asui läheisiä. Kuopiossa minulla ei ollut ketään, ja sinne olisin varmasti kuollut.
Olin jo ennen sairastumistani varannut liput Tampereen työväen teatteriin operettiin Iloinen leski 60-vuotissynttäreideni kunniaksi. ”Minähän menen!”, sanoin hoitajien ja lääkäreiden kauhuksi. Ja niin minä menin – Marimekon huivi päässä ja nollasoluilla.
Seitsemän kuukauden aikana minulle annettiin neljä sytostaattikuuria. Sain onnekseni sairastaa sairaalassa hyvässä huolenpidossa. Päivät kuluivat kirjoja lukien ja päiväkirjaa kirjoittaen. Kyllä yhden ihmisen eteen tehtiin hurjasti töitä. Sädetettyä verta kuskattiin lentokoneella ja taksilla Helsingistä.
Sairastaessani ajattelin, että näinkö minä kuolen – koiran mummona. Toivuttuani alkoi kuitenkin tapahtua: viidessä vuodessa sain viisi lastenlasta. Olen aina ollut luojan lempilapsi, niin hyvää huolta minusta on pidetty.
Kymmenen vuoden kuluttua olin virallisesti parantunut syövästä, mutta samalla sain kardiomyopatia-diagnoosin. Yritän varjella sydäntäni niin, että se jaksaisi lyödä vielä monta vuotta.
Kirjoittaminen on minulle pakopaikka, sillä olen sivustaseuraaja. Katselen vierestä ja sitten kirjoitan kaiken paperille. Olen julkaissut kolme kirjaa: kaksi sairastamisesta ja toipumisesta sekä kirjan, jossa kerron Emma-mummoni ja vanhempieni tarinan.
Pidän myös blogia nimeltä Pientä puhetta nyrkin ja hellan välistä. Nyrkki tarkoittaa omia ja toisten asettamia vaatimuksia.
Kirjoittaminen on voimaannuttavaa. Se auttaa minua huomaamaan, mitä kaikkea olen elämäni aikana tehnyt ja jaksanut.
Eläkepäiväni kuluvat yhtä miestä passatessa. Harrastamme myös asuntovaunuilua ja geokätköilyä. Vasta nyt, yli 50 vuoden avioliittovuoden jälkeen, alan ymmärtää ja hyväksyä puolisoni erilaisuutta. Kun Arto painaa kaasua, minä painan jarrua. Ja kun Arto lukee riviltä, minä luen rivien välistä.
Teksti Tiina Suomalainen
