Vaikeavammaisen ja paljon sairastaneen lapsen äitinä Christina putosi normaalista seuraelämästä niin ystävien kesken kuin työpaikoillakin. Omasta ajasta oli yksinkertaisesti pakko luopua, kunnes poika Kim Kuosma sai oman asunnon.
– Minulla oli aina työpäivän jälkeen kiire kotiin. Onneksi tilanteemme on ymmärretty hyvin työpaikoilla.
Kerrasta poikki ja hoitajaksi
Christinan lapsuus oli Tampereella. Isä johti Tampellan konepajaa, äiti huolehti kodista. Isoveljiä oli kolme.
Vanhempien näkemys tyttären tulevaisuudesta oli selvä: Hankeniin ja sihteeriksi.
– Minä rakastin äidinkieltä ja kirjallisuutta, mitä ei kotona arvostettu. Minulle sanottiin, että jos alan opiskella ruotsia, joudun johonkin kellariin kirjastonhoitajaksi. Kellariin minä lopulta päädyinkin, tosin opettajana.
Sunnuntaisin isä otti lellikkityttönsä mukaan konepajakierrokselle. Isä oli työläisten kanssa rennompi kuin isokenkäisten kanssa, laski leikkiä ja nauroi.
– Hän todella arvosti työntekijöiden osaamista ja myös näytti sen. Isän käytös vaikutti minuun paljon. En ole oikein koskaan tuntenut oloani kotoisaksi ns. parempien ihmisten joukossa, aatelisnimeä kantava Christina kertoo.
Ylioppilaskirjoitusten jälkeen hänet lähetettiin Sveitsiin Neuchatelin sisäoppilaitokseen oppimaan ranskaa ja hyviä tapoja.
– Isäni oli boheemi, mutta hän halusi, että minusta tulisi hieno nainen. Koulu oli aivan kamala. Tytöillä oli kaikilla hienot helminauhat. Heidän suurin tavoitteensa oli päästä naimisiin.
Tytär kirjoitti kotiin, että haluaa lopettaa koulun ja lähteä Pariisiin piikomaan. Sanojensa vakuudeksi hän uhkasi itsemurhalla, jos lupa ei heltiä.
– Olin ensimmäinen, joka keskeytti koulun. Olen siitä vieläkin tosi ylpeä.
Puolen vuoden kuluttua hän palasi Suomeen, antoi vanhemmilleen periksi ja aloitti opinnot Hankenissa. Mutterikirjeiden kääntäminen (lue liikekirjeenvaihto) eri kielille ja numeroiden kanssa vääntelehtiminen (lue kirjanpito) olivat eloisalle opiskelijalle yhtä tuskaa. Turhautunut Christina halusi tehdä jotain oikeasti arvokasta.
– Lopetin Hankenin ja opiskelin Helsingissä sairaanhoitajaksi. Sitä en ole kertaakaan katunut.
Äidillä todettiin syöpä, kun Christina oli 21-vuotias. Todennäköisesti rinnasta alkanut sairaus oli edennyt luustoon ja ennättänyt tuhota jo ison palan lonkasta.
– Äiti oli vähän aikaa sädehoitoklinikalla, minkä jälkeen hoidin häntä kotona kuolemaan saakka. Vanhempani olivat muuttaneet isän työn perässä Helsinkiin. Huolehdin samalla isästäni, joka oli sortua äidin mukana.
Rakkautta Roomassa
Sihteeriopintojen aikainen kämppis oli ohimennen esitellyt erään nuoren diplomaatin. Kun Christina vuosi hautajaisten jälkeen lähti Milanoon tuttavaperheeseen apulaiseksi ja ajatuksiaan kokoamaan, ystävätär vinkkasi, että Tapio Kuosma oli Roomassa komennuksella.
– Hän ehdotti, että ottaisin Tapsaan yhteyttä. Ja minähän otin!
Christinan lempinimi Bambola, pikkuinen nukke, on romanssin alkuajoilta.
– Lähetystössä joku oli sanonut Tapsalle, että sähän oot löytänyt oikein Bambolan. Olin blondi tuohon aikaan.
Rakastunut Christina palasi Suomeen ja sai työpaikan ulkomaanasiain sihteerinä Sairaanhoitajaliitosta. Hän työskenteli puheenjohtaja Toini Nousiaisen alaisena.
– Järjestin erilaisia tilaisuuksia, käänsin puheenjohtajan puheita ruotsiksi ja matkustin hänen mukanaan etupäässä Pohjoismaissa. Kansainvälisiä asioita ei siihen aikaan arvostettu samalla tavalla kuin nykyään, kun hoitajat liikkuvat maasta toiseen.
Puolen vuoden kuluttua tuli kosiokirje Italiasta. Sairaanhoitajaliitto sai jäädä, kun Christina matkasi Roomaan häitään viettämään.
Kuosmat siirtyivät Italiasta kahdeksi vuodeksi Brasiliaan. Diplomaatin vaimona olo kuristi Christinaa, joka aikaisemmin ulkomailla asuessaan oli tottunut liikkumaan julkisilla kulkuvälineillä ja tutustumaan paikallisiin ihmisiin.
– Olin päivät pitkät yksin. Diplomaattikutsut, joita oli melkein joka ilta, olivat pelastukseni, vaikka kekkereissä melko tyhjää olikin. Odotin, että ihmiset puhuisivat mitä maailmalla tapahtuu. Tavallisempaa oli moittia palvelijoita.
Helsingin Sanomien ulkomaantoimittaja ja hänen miehensä avasivat pariskunnalle toisenlaisen Brasilian.
– Suurin osa väestöstä eli kurjuudessa. Köyhien ja rikkaiden välinen kuilu oli jotain käsittämätöntä. Mutta ihmiset elivät rennommin. Sanonta Sempre tem um jeito, Aina löytyy jokin ulospääsy, tarttui matkaani.
Siitä on ollut hänelle paljon lohtua.
– Useimmiten on ihmisestä itsestään kiinni, millaiseksi hän tekee elämänsä.
Komennuksen päätyttyä Christina palasi Sairaanhoitajaliittoon pariksi vuodeksi, kunnes aloitti toimittajaopinnot Svenska social- och kommunalhögskolanissa.
Elämä tärkeysjärjestykseen
31-vuotias Kim on perheen ainokainen.
– Kimin vakava CP-vamma on perua synnytyksestä. Imukuppisynnytyksellä maailmaan tulossa ollut poika oli jo päätään myöten näkyvissä, kun lääkäri päätyi hätäsektioon. Hapen puute syntyi, kun vauva työnnettiin takaisin synnytyskanavaan.
Hyvää tarkoittavat ihmiset neuvoivat hankkimaan äkkiä lisää lapsia.
– Minusta on parempi näin. Ei vaikeavammaisen lapsen sisaruksillakaan herkkua ole.
Kun Kim oli vuoden, Christina pääsi harjoittelijaksi radion ajankohtaisohjelmaan Vardagsmagasinet.
– Tein vimmalla ohjelmia vammaisista, sairaista ja lapsista. Sairaanhoitajana tunsin systeemit, mutta samalla käsittelin omaakin kipuani. Aihepiiriä siivitti ehkä sekin, että esimiehelläni oli vammainen lapsi.
Christina vakinaistettiin. 40-vuotiaana hän tajusi olevansa täysin uppoutunut työhönsä.
– Ihan elämänrauhan takia päätin, että en voi enää jatkaa toimittajana. Avioliittoni olisi tuskin kestänyt niin intohimoista työntekoa. Vaikka ei mieheni koskaan valittanut.
Pariskuntaa yhdistävät elokuvat, yhteiskunnalliset asiat ja taidenäyttelyt.
– Tapsa on ihana ihminen. Sanon sen sydämestäni, vaikka elämämme on välillä ollut todella rankkaa. Kim on meille tärkeintä elämässä.
Christina erikoistui psykiatriaan. Hän työskenteli jonkun aikaa Lapinlahden sairaalassa, Olarin ja Tapiolan mielenterveystoimistoissa sekä Malmin psykiatrisessa päiväsairaalassa ennen kuin ryhtyi opettajaksi.
Vuonna 1991 Kuosmat muuttivat Hämeentien kerrostaloasunnosta rauhalliselle omakotialueelle Espoon Nöykkiöön. Elämässä tiukka rutiini jatkui päivästä toiseen. Invataksi haki Kimin joka aamu seitsemältä Ruskeasuon kouluun. Vanhemmat heräsivät ennen kuutta, pesivät ja pukivat koululaisen ja lähtivät itse töihin kahdeksaksi. Toisen piti ehtiä neljäksi kotiin poikaa vastaan.
– Yöt olivat katkonaisia, sillä Kim nukkuu huonosti. Hänellä on astma ja epilepsia. Mutta jotenkin me vain jaksoimme.
Kun muut perheet suuntasivat lapsinensa ulkomaille, Kuosmat jäivät käytännön syistä kotiin. Kim ei voi käyttää kokoontaitettavaa pyörätuolia, minkä vuoksi matkustaminen on hankalaa ja kallista.
– Paikoillaan olo on surullista niin Kimille kuin itsellenikin.
Normaalisti vanhemmat päästävät irti lapsestaan, kun tämä on parissakymmenissä. Vammaisen lapsen kohdalla vanhemmuus vain jatkuu ja jatkuu.
– Perheyhteys on usein hyvin symbioottinen.
Me teimme sen!
Kim Kuosma muutti 22-vuotiaana Laajasaloon CP-vammaisille tarkoitettuun asuntolaan. Christinan mukaan yksikössä kunnioitettiin sokeasti vaikeavammaisen ihmisen itsemääräämisoikeutta.
Kuosmat eivät olleet tyytyväisiä hoivan laatuun, ja Kim palasi kotiin. Koska nuorta miestä tai naista ei ole tarkoitettu asumaan vanhempiensa kanssa, jokin ratkaisu piti keksiä.
Christina alkoi selvittää, voisiko Espooseen perustaa palveluasumisyksikön, jossa vaikeavammaiset voisivat asua yhteisöllisesti. Monen puhelun jälkeen varmistui, että Invalidiliiton kaupungille myymä tontti oli vapaana ja soveltuisi tarkoitukseen.
– Peruspalvelujohtaja ymmärsi täysin yhteisöllisyyden idean. Mukaan tuli muitakin vanhempia. Teimme tiivistä yhteistyötä kaupungin vammaisasiamiehen Sirkku Kiviniityn kanssa. Voin kehaista, että Sirkku ja me vanhemmat teimme sen!
Niittymaan palveluasumisyksikössä on 12 asuntoa. Kimillä on tilava vuokrayksiö alimmassa kerroksessa.
Opettaja palaa Tehyyn
Christina erosi Opettajien ammattijärjestöstä syksyllä 2007. Hän palasi Tehyyn, jonka jäsen oli nuorena kahteen otteeseen.
Hän suivaantui lehtijutusta, jossa verrattiin ay-johtajien palkkoja. Kun suurinta palkkaa nauttiva opettajien johtaja vielä vetosi saavutettuihin etuihin selitykseksi sille, miksi tekniikan opettaja tienaa reilusti enemmän kuin sairaanhoidon opettaja, eropäätös oli selvä.
Kun Tehy valmistautui joukkoirtisanoutumisiin, Christina eli täysillä mukana.
– Olin jo pitkään pohtinut, miksi opettajat ja hoitajat ovat niin kiltisti palkka-asioissa. En alkuun uskonut, että Tehy taistelisi, mutta se uskalsi.
Kun tilanne laukesi, Christina osti koululle täytekakun ja tekstasi päälle lappuun Hurraa naiset! Ja miehet! lisäsi mikrotukihenkilö ja leikkasi kakkua itsekin.
Kotona hän kilisti miehensä kanssa rohkeiden naisten kunniaksi!
– Vaikka opettajana edustan Tehyssä vähemmistöä, valintani on oikea. Tehyssä puhutaan työssäni keskeisistä asioista. Opetuksessa tärkein on potilas.
Hyväksytty tai hylätty
Punavalkoinen raitanauha katossa varoittaa: älä iske päätäsi.
– Tämän vuoksi meistä kukaan ei käytä korkokenkiä, 166-senttinen Christina osoittaa.
Kahdeksan Helsingin sosiaali- ja terveysalan oppilaitoksen opettajaa jakaa matalan kellarihuoneen. Kapeat ikkunat suovat luonnonvaloa vain etummaisina istuville. Hyvän työilmapiirin ansiosta kellarissa on jaksanut olla.
Christina af Hällström on opettanut lähihoitajiksi valmistuvia 12 vuotta.
– Se on pisin aika missään, paitsi avioliitossa ja äitinä: Hän on pyrkinyt käsittelemään ihmisen pään sisällä tapahtuvaa mahdollisimman konkreettisesti ja ymmärrettävästi.
– Koetan esimerkkien kautta avata, miten skitsofrenia tai jokin muu psyyken sairaus näkyy ulospäin. Tai mihin kaikkeen kuntoutujan kotona käytäessä on kiinnitettävä huomiota.
Näyttötutkintokriteerien lausunnot arvosanojen perustana ovat Christinan mukaan kouluesimerkki opetusalan kapulakielestä. Monisanaisia lausuntoja on sivukaupalla, ja arvosanojen määritelmät eroavat vain vähän toisistaan.
– Arvioinnin objektiivisuus on väkisin koetuksella. Onneksi kriteereitä ollaan muuttamassa enemmän työpaikan kuin opettajien kielelle. Minusta arvioinnissa riittäisivät hyväksytty tai hylätty.
Lehtori toivoo, että opettajat voisivat olla välillä osastoilla töissä.
– Jos itselläni ei olisi tuttavia ja sukulaisia, joilla on kaikenlaista remppaa, opetusesimerkkini eivät olisi tästä päivästä.
Unelmat toteutuvat puhumalla
Christina af Hällström jää eläkkeelle kesäkuussa. Suunnitelmissa kutkuttelee kirjan kirjoittaminen. Se muhi mielessä jo, kun hän otti tyttönimensä takaisin.
– Oma nimi on ihmisoikeus. Jos kirjoitan, haluan tehdä sen omalla nimelläni. Mieheni on kirjoittanut yli 20 kirjaa omallaan.
Christina uskoo, että asioilla on taipumus mennä eteenpäin, kun niistä alkaa puhua ääneen.
– Niin tapahtui Niittymaalle. Toivottavasti sama tapahtuu myös kirjalle.
Christina mielii Kuubaan tai Venäjälle, suunnitelmat ratkaisee Kimin tilanne.
– Hoito Niittymaalla on hyvää, ehdottomasti. Jos sinne vielä saataisiin apulaisosastonhoitajan kaltainen ihminen, joka seuraisi asukkaiden terveydentilaa yli vaihtuvien hoitovuorojen, voisimme huoletta lähteäkin.
Helmikuussa Kim vei äitinsä katsomaan Dome Karukosken ohjaamaa elokuvaa Kielletty hedelmä. Kimin avustajana työskennellyt Timo Tikka näyttelee siinä yhtä lestadiolaisnuorista.
– Elokuva avasi minulle uskovaisten maailmaa aivan uudella tavalla. Sen jälkeen mietin monta päivää, että kirjoittaisin ohjaajalle. Hän jos kuka osaisi tehdä elokuvan vammaisista ja kuvata kaikkea sitä hienosäätöistä valtaa, jota heitä kohtaan käytetään.
Seuraavalla viikolla aviopari meni katsomaan ranskalaista maahanmuuttajaluokasta kertovaa elokuvaa. He saivat paikat eturiville.
– Siis sille karmealle paikalle, josta ei hahmota kunnolla kuvaa. Vammaiset muuten istutetaan aina eteen. Kiukkusin juuri miehelleni, kun viereeni istui joku. Käänsin päätäni ja tajusin, että sehän on Karukoski!
Christina sai tilaisuuden ehdottaa ideansa kasvotusten.
– Ohjaaja vastasi, että voisin mä joskus tehdäkin. Kävelin näytöksestä kuin muissa maailmoissa.
Teksti Irene Pakkanen
