Minna painoi neljää työtä, jotta pojat saivat harrastaa: ”Jääkiekko on ollut hyvä lastenvahti, vaikkakin kallis”

Lähihoitaja Minna Hakala-Oden, 50, on hämillään, sillä jääkiekosta puhuvat nyt jo vanhusten omaisetkin. Minna on kiekkoihminen henkeen ja vereen, mutta poikien pelaamisesta tuntuu vähän hassulta puhua omalla työpaikalla hoivakoti Kankarossa.

Kumpikin Minnan pojista pelaa jääkiekkoa. Pojista vanhempi, Joonas Oden, osallistui vuodenvaihteen molemmin puolin pelattuihin nuorten MM-kisoihin. Hän teki Nuorten Leijonien ratkaisevan maalin, joka vei Suomen välieräotteluihin.

Sen jälkeen on kirjoitettu paljon Odenin jääkiekkoilevista veljeksistä ja heidän lähihoitajaäidistään, joka teki neljää työtä, jotta rahat riittivät kalliiseen harrastukseen.

Täällä Kouvolassa pojat ovat monille tuttuja: Joonas pelaa SM-liigaa paikkakunnan seurassa KooKoossa, liiga tosin jouduttiin keskeyttämään koronan vuoksi. Pikkuveli Markus pelaa KooKoon A-junioreissa.

Tammikuussa Minna esiintyi Ylen Tuhkimotarinoita-tv-ohjelmassa. Aluksi hän empi suostumustaan ja sanoi ei. Ohjelman tuottaja ja Minnan ystävät puhuivat hänet ympäri.

– Ajattelin, että ei minusta saa tarinaa. Olen tehnyt vain sen, mitä äiti lastensa vuoksi tekee. Toisaalta halusin tuoda julki, että lasten harrastaminen voi olla tosi kallista eikä kaikilla ole siihen varaa. Tykkään poistua mukavuusalueeltani, vaikka ohjelmaan osallistuminen pelotti. Oikeasti en ole niin kova itkupilli kuin ohjelmassa.

Minna ehti tehdä pitkän kierroksen maailmalla ennen kuin palasi lapsuuden kotikaupunkiinsa.

Lukion jälkeen hän lähti Kanadaan ja sieltä Saksaan au pairiksi. Koulun penkillä hän ei viihtynyt. Minna tahtoi oppia kieliä ja haaveili matkailualan töistä.

Yhdysvaltoihin hän muutti 1990-luvulla. Poikien tulevan isän hän tapasi työpaikalla vanhusten palvelukodissa. Hoitotyöt Minna oli aloittanut jo lukiolaisena kesätöissä Koskelan sairaalassa Helsingissä.

– Osasto oli muistaakseni C3. Siitä se lähti. Jonkun kesän olin Ruotsissakin.

Yhdysvalloissa Minna opiskeli hoitajaksi. Hänestä tuli licensed practical nurse. Hän oli töissä palvelukodissa ja koululla.

– Koululla huolehdin esimerkiksi oppilaista, joilla oli diabetes. Tein näkö- ja kuulotarkastuksia. Soitin vanhemmille, jos lapsille tuli jotakin.

Myöhemmin Suomeen muutettuaan Minna sai näyttöjen kautta lähihoitajan nimikkeen. Kun Minna palasi Kouvolaan, hän oli alkuun töissä kotihoidossa, jonne hän tekee edelleen välillä keikkaa. Vakipaikka hänellä on nykyään Attendon hoivakoti Kankarossa.

– Koulutusjärjestelmät ja työ eroavat toisistaan. Amerikassa huolehdin lääkkeistä ja lääkärin konsultoinneista. Siellä hoitajat eivät edes saaneet käsitellä ruokaa ja pesuista huolehtivat kouluttamattomat avustajat. Suomessa me lähihoitajat teemme kaikkea.

Jääkiekko on ollut Minnan elämässä aina. Jo lapsena ja nuorena hän kävi Sarkolan tekojäällä katsomassa KooKoon miesten pelejä.

– Tykkään hulluna urheilusta. Ehkä sen takia Joonas ja Markus kokeilivat monia lajeja: painia, jalkapalloa, amerikkalaista jalkapalloa, voimistelua, akrobatiaa.

Perhe muutti Seattlen seudulta viiden tunnin ajomatkan päähän Spokaneen, missä jääkiekko näkyi paljon katukuvassa.

Minna on pelannut jääkiekkoa itsekin. Amerikassa hän pelasi naisten liigassa. Spokanessa oli neljä joukkuetta, jotka ottivat mittaa toisistaan. Talviaikaan tehtiin turnausreissuja. Minnan ystävä oli usein mukana lapsineen ja hoiti poikia, kun Minna pelasi.

Pojat aloittivat jääkiekon 6- ja 7-vuotiaina. Heitä valmensi kanadalainen noin 70-vuotias naisvalmentaja, joka näki heti poikien lahjakkuuden.

– Esimerkiksi Tamba Bayssa pelaava Tyler Johnson on ollut hänen valmennettavanaan ja varmaan muitakin, mutta kaikki eivät jatka harrastusta niin pitkälle. Tulee teini-ikä ja muut jutut. Meidän pojat ovat aina lähteneet mielellään treeneihin. Joskus kun oli rahasta tiukkaa, jopa vähän odotin, josko laji ei enää kiinnostaisi. Mutta ei, he halusivat jatkaa.

Suomeen paluuta Minna kypsytteli vuoden. Ero oli tulossa ja yksinhuoltajana olisi ollut hankala pärjätä Yhdysvalloissa: olisi pitänyt muuttaa halvemmalle alueelle, ja pojat olisivat joutuneet vaihtamaan koulua ja ehkä lopettamaan jääkiekon.

Minnan ex-mies toimi aluepäällikkönä hoivayrityksessä. Hänellä oli paljon edustustehtäviä. Arjen pyöritys oli jäänyt paljolti Minnalle. Myös alkoholi oli kuvioissa, eikä Minna halunnut pojille samanlaista lapsuutta kuin hänellä itsellään oli ollut.

Kun Minna ja pojat muuttivat kahdeksan vuotta sitten Suomeen, he asettuivat ensin Oulun lähelle Haukiputaalle. Ensimmäiset viikot he asuivat Minnan veljen luona. Oulussa oli kansainvälinen koulu, mikä vaikutti osaltaan paikkakunnan valintaan.

Minna perheineen oli käynyt Suomessa joka toinen kesä, välillä tiheämpäänkin. Aluksi pojat mielsivät, että täällä ollaan lomalla, jee! Kun loma ei loppunutkaan, pojat alkoivat kaivata kavereitaan ja entistä kotimaataan.

– Ero muuttaa lapsen elämää, mutta meillä muuttui samalla moni asia. Lupasin, että jotain pysyy: Jääkiekon pelaaminen ei lopu. Koulussa oli hankalaa eikä suomi oikein sujunut, mutta jääkiekosta pojat saivat onnistumisen kokemuksia.

– Jääkiekko on ollut hyvä lastenvahti, vaikkakin kallis sellainen. Kun olen ollut iltavuorossa, olen tiennyt, että siellä hallilla ne ovat.

Ensin pojat pelasivat Haukiputaan Ahmoissa, mutta muutaman vuoden kuluttua heidät houkuteltiin Oulun Kärppiin. Menot kasvoivat huomattavasti. Pojat olivat sen ikäisiä, että maksut olivat kalleimmillaan. Pelkkiin seuran kuukausimaksuihin meni 750 euroa.

Attendo, Caritas, Esperi ja Oulun palvelusäätiö. Minna teki keikkaa neljään paikkaan, jotta rahat riittäisivät. Hän hoiti vanhuksia ja vammaisia.

Vakityötä hän ei halunnut, sillä keikkalaisena hän pystyi valitsemaan työt niin, että poikien kuljettamiset ja seuran vaatimat talkoovuorot tulivat hoidettua.

– Yhdysvalloissa oli suotavaa tehdä pitkää päivää, ei siinä ollut minulle mitään ihmeellistä. Minäkin tein paitsi silloin, kun pojat olivat pieniä.

Maksujen lisäksi Minnan piti olla myymässä makkaraa Kärppien liigapeleissä parikymmentä kertaa kaudessa. Lisäksi hän kuskasi poikia Ouluun 20 kilometrin päähän Haukiputaalta.

Minna teki tuplavuoroa ja ylitöitä. Silti luottokorttivelat olivat pahimmillaan 10 000 euroa. Silloin kun oli talkoovuoro, ei voinut ottaa työvuoroa, josta olisi saanut rahaa.

– Poikien kuljettamisessa pystyi onneksi vuorottelemaan, sillä kummallakin pojalla oli joukkueessa ikätoveri Haukiputaalta. Siinä oli jokin johdatus – muuten en olisi pärjännyt. Kävin välillä vielä Kempeleessä töissä. Autossa kului paljon aikaa. Sen jaksoi, kun tiesi, että se oli väliaikaista.

Toisaalta Minna viihtyi autossa. Hän oli tottunut lähtemään ajelulle jo lapsena isän kanssa Kouvolassa.

– Auto oli isälle turvapaikka. Hän otti minut mielellään mukaan, sillä olin hiljainen. Uskoisitko, että olen ollut hiljainen? Se oli alkoholistiperheen lapsen tarvetta miellyttää.

Vanhemmat olivat eronneet. Minna asui isänsä luona, kun äidillä oli huonommat ajat.

– Lapsena luulin, että olen ainoa ja häpesin. Valehtelin, etteivät muut saisi tietää, millaista meillä oli kotona. Kuvittelin, että muiden äidit leipoivat pullaa, ja minä en edes tiennyt, missä oma äitini on. Onneksi alkoholismi ei ole enää sellainen tabu.

– Ajattelin, että äiti valitsi mieluummin pullon kuin minut ja veljeni. Jäimme usein kotiin kaksin ilman rahaa ja ruokaa. Myöhemmin olen ymmärtänyt, että alkoholismi on sairaus. Olen käynyt asian takia terapiassa.

Perhetausta on vaikuttanut Minnan elämässä moneen, ehkä ammatinvalintaankin.

– Vanhukset ovat juttuni. Muistan, että jo pienenä tykkäsin istua kiikkutuolissa isomummon kanssa ja kuunnella hänen tarinoitaan. Muut lapset olivat ulkona leikkimässä, mutta minä viihdyin siinä. Ehkä senkin takia, että äiti oli mitä oli.

Pitkään Minna oli ajatellut, ettei edes halua lapsia – ehkä se johtui omasta lapsuudesta. Mutta kun hän täytti 28 vuotta, kello alkoi tikittää.

– Minulle tuli vahva halu saada lapsi. Kun Joonas syntyi, tiesin, että se oli paras mahdollinen päätös. Koska Joonas oli helppo lapsi, halusin toisen heti perään. No, Markus olikin aika erilainen.

Veljekset ovat Minnan mielestä vieläkin kuin päivä ja yö.

– Pelistäkin sen näkee. Joonas on joukkuepelaaja ja Markus tykkää loistaa itse, jos vähän kärjistetään.

Jääkiekon ympärillä pyörivä elämä Oulun seudulla alkoi käydä raskaaksi. Pojille annetun lupauksen täyttäminen otti koville.

– En enää jaksanut nousta hallilla autosta ja mennä muiden pariin. Olin niin turruksissa. Jäin istumaan väsyneenä autoon, koska en olisi jaksanut small talkia. En jaksanut enää itse urheilla. Olin polttanut kynttilää molemmista päistä.

Käännekohta oli 20 euron seteli. Se ja ainoastaan se oli Minnan lompakossa, kun hän odotti jäähallin pihassa Markusta pelireissulta. Poika oli päässyt joukkuekaverin isän kyydillä Rovaniemelle ja Minnasta tuntui, että hänen on tarjottava bensarahaa. Se tarkoitti, että pariin päivään ei olisi rahaa ruokaan. Joukkuekaverin isä ei kuitenkaan huolinut bensarahaa – samalla vaivalla se toinenkin poika kulki kyydissä.

Autossa Minnalta pääsi itku helpotuksesta. Samalla hänen mieleensä jysähti: Pohja on saavutettu. Jotain pitää tapahtua, näin ei voi jatkaa.

– Silti toivoin, että olisin jaksanut pitempään. Kärpät on hieno seura.

Paluu Kouvolaan alkoi tuntua hyvältä vaihtoehdolta. Siellä asuu Minnan isä ja tärkeät lapsuudenystävät. Äiti on jo kuollut. Veli auttoi muutossa, ja paikkakunnan jääkiekkoseura KooKoo otti pojat ilomielin vastaan.

Syksyllä 2018 Joonas pelasi ensimmäisen liigapelinsä HIFKiä vastaan. Poika jännitti, mutta äiti epäilee jännittäneensä katsomossa kaksin verroin enemmän.

– Peliaikaa oli vain viisi minuuttia, mutta se oli hieno kokemus. Luulisi, että siihen tottuisi, että oma poika pelaa liigassa, mutta en ole vielä tottunut. Se on niin hieno tunne. Kun seuraan peliä television ääressä, neuvon aika paljon. Että tee sitä ja tee tätä.

Hallillakin Minna on kova kannustamaan. Pojat sanovat, että kenenkään muun ääni ei kuulu katsomosta jäälle asti.

– Se oli Markuksen joukkueessa välillä vähän vitsikin. Pojat kääntyivät katsomaan, että kohta se huuto tulee. Elän mukana kiekossa. Haukiputaalta tuttu Atte pelaa Kärpissä ja tuli tänne peliin. Pakko oli hänellekin taputtaa, vaikka hän oli vastapuolella. Pidättelin huutoa, ettei ihan hallilta poistettaisi.

Minna vilkaisee puhelinta. Kaveri tekstaa: Joko haastattelu on ohi? Lähdetäänkö metsälenkille?

Minna nauttii pitkistä kävelylenkeistä metsässä koiran kanssa, ja ystäviäkin tulee nykyään nähtyä aiempaa enemmän.

Pojat alkavat olla isoja: Joonas on 20-vuotias ja Markus täyttää kesällä 19 vuotta. Joonas tienaa jo jääkiekolla.

Minna käy peleissä aina, kun pääsee, pesee pyykit ja laittaa ruokaa – ja siinä se alkaa olla. Poikien itsenäistyminen vetää äidin vähän haikeaksikin.

– On hienoa, että niin moni poikien unelma on jo totta.

Lue lisää:

Lasta toivonut Suvi: Olin luopua toivosta, sitten tunsin kuntosalilla jotakin outoa

Minnan terveys ja talous romahtivat: Auttajasta tuli autettava