Milo, 3, on neljästä lapsista nuorin. Timo Murkan vanhin lapsi on 13-vuotias.
Kuva: Jari Lifländer
Kirjoittaja
Vesa Turunen
6.11.2024 klo 8:56
Tamperelainen sairaanhoitaja Timo Murkka, 61, on neljän lapsen isä. Ensimmäinen lapsi syntyi, kun Timo oli melkein viisikymppinen vuonna 2011. Nuorin lapsi syntyi kolme vuotta sitten.
Isyys ei ole Timon mielestä mikään erityinen status, ja isänpäiväkin on hänen mielestään lähinnä kaupallinen juttu. Hän on lapsilleen sama isä 24/7. Isänpäivänä hän arvelee saavansa itsetehtyjä kortteja ja todennäköisesti kahvit sänkyyn.
”Sitä kestää viisi minuuttia, ja sitten jatkuu taas arki.”
Tällä Timo tarkoittaa muun muassa kolmivuorotyötään Tampereen sydänsairaalan teho-osastolla, jossa hänellä tulee ensi vuonna täyteen pyöreät 20 vuotta. Sairaanhoitajan uraa on takana yli 30 vuotta.
Miten päälle kuusikymppinen jaksaa suurperheen arkea ja tehohoitajan välillä hektistäkin työtä?
”Kun nukun, nukun hyvin. Jos jotain sattuu, en ajattele asioista pahinta, vaan lähden selvittämään, mitä on tapahtunut. En kerää turhaa stressiä. Nyt 61-vuotiaana olen tasapainossa ja tunnen itseni. Ihmisessä on paljon vikoja, mutta perusasiat ovat kunnossa.”
Tulikaste Afganistanissa
Aina Timo ei ole suhtautunut elämään yhtä seesteisesti. Keväällä 1997 hän oli keskellä Afganistanin sotaa Punaisen Ristin avustustehtävässä. Alku oli melkoinen sokki.
”Minulla oli vahva halu lähteä kansainvälisiin avustustehtäviin. Kun tarvittavat viisi vuotta työkokemusta sairaanhoitajana olivat täynnä, pääsin.”
Mainos alkaa
Mainos päättyy
Ero Suomen ja Afganistanin välillä oli valtava. Suomessa Timo oli hoitanut kerralla yhtä tai kahta tehohoitopotilasta nykyaikaisten välineiden avulla. Kandaharin kaupungissa työmaana oli 47-paikkainen, varustetasoltaan riisuttu Mirwais-sairaalan vuodeosasto ja sen D-osaston johtaminen. Osastolla hoidettiin kirurgisia miespotilaita. Potilaat olivat siviilejä ja evakuoituja Taleban-taistelijoita Kabulin pohjoisosien taistelualueilta. Osaston henkilökuntaan kuului kymmenen sairaanhoitajaa, kymmenen apuhoitajaa ja kymmenen siivoojaa. Kaikki eivät puhuneet englantia.
”Se oli sotakirurgian suuri oppimäärä”, Timo sanoo.
Talebanit olivat ottaneet Afganistanissa vallan edellisenä vuonna, mikä tarkoitti länsimaisille avustustyöntekijöille jatkuvia vaaratilanteita. Oma pommisuoja, ulkonaliikkumiskiellot ja Talebanien tiesulut olivat arkipäivää.
”Töitä tehtiin kuusi päivää viikossa. Kuuden viikon päästä sai pitkän viikonloppuloman.”
Komennus Keniaan oli Timolle käännekohta, jota hän kuvaa sanalla katastrofi. Hänellä alkoi olla omien sanojensa mukaan liian hauskaa.
Avustustyöntekijät olivat ympäri maailmaa.
”Elämä delegaatiossa oli kuin Big Brother -talossa – ennen kuin ohjelmaa edes Suomessa tehtiin. Käytös oli tietysti moraalisesti korkeampaa. Ensimmäisellä komennuksella pelastukseni olivat suomalainen kirurgi Jukka ja opetushoitaja Leena, jotka työskentelivät samassa sairaalassa. He opettivat delegaattielämää.”
Lyhyen Suomessa käynnin jälkeen Timo lähti Afganistaniin uudestaan. Nyt hän toimi etulinjan ensihoidon vastaavana. Tehtäviin kuului myös tarkastuskäyntejä vankiloihin.
Kokemukset Afganistanissa koettelivat kestävyyttä ja saivat miettimään ihmisen vahvuutta.
”Kyllä ihminen voi selvitä vaikeissakin olosuhteissa. Jopa päähän ammutut selvisivät.”
Bungalowini paloi. Sain siitä huolimatta vielä jatkaa.
Timo on useasti ollut se, joka poistuu kriisialueelta viimeisten avustustyöntekijöiden joukossa. Niin oli seuraavassa kohteessa Etelä-Sudanissa, jossa hän vastasi hätäravitsemuskeskuksesta.
”Sovimme, että jos tulee tukalat paikat, spreijaamme auton tunnukset piiloon. Niin ei tarvinnut onneksi tehdä.”
Etelä-Sudanissa Timo vastasi myös muun muassa ensiapukurssien pitämisestä sotilaille, paikallisten klinikoiden huollosta sekä potilaiden evakuoinneista lentokoneella Punaisen Ristin sairaalaan.
Seuraava komennus vuonna 1999 vei Timon keskelle Kosovon kriisiä. Kotimaahan palattuaan Timo toimi SPR:n Hämeen piirin koulutussuunnittelijana, mutta sitten hän sai parin päivän varoitusajalla kutsun Keniaan teho-osaston vastaavaksi hoitajaksi.
”Sairaalan paikalliset työntekijät olivat järjestäneet mellakan, ja olosuhteiden vuoksi henkilökuntaa jouduttiin vaihtamaan nopeasti”, Timo muistelee.
Alkoholista tuli ongelma
Kenia oli Timolle käännekohta, jota hän kuvaa sanalla katastrofi. Hänellä alkoi olla omien sanojensa mukaan liian hauskaa. Alkoholin käytöstä oli tullut ongelma, joka aiheutti myös tulipalon.
”Bungalowini paloi. Sain siitä huolimatta vielä jatkaa. Eräänä yönä olin sitten ylihoitajan sijaisena enkä vastannut radiopuhelimen soittoon, joka koski sairaalaan saapuvien potilaiden tilan arviointia. Se oli virhe. Minut laitettiin kotimatkalle vuorokauden sisään tapahtumasta. En ymmärtänyt, että olin palanut loppuun. Kärsin stressireaktioista, joita hoidin alkoholin voimin.”
Timo kertoo vältelleensä katkaisuhoitoon menemistä, mutta kun hän sinne meni, hoito kesti 28 vuorokautta.
”Jos mokaat, sen jälkeen rakennat itse elämäsi uudelleen”, Timo miettii nyt.
Seurasi paluu arkeen. Ensin töihin Kangasalan perusterveydenhuoltoon, sitten Tampereen yliopistolliseen sairaalaan ja siellä gastrokirurgisen kautta tehohoito-osastolle.
Suurperheen isä
Timon poikamieselämä päättyi loppuvuodesta 2011. Hänestä tuli isä. Ero entiseen oli jälleen suuri. Ennen perhe-elämää ja sen tuomia sitoumuksia Timo oli saanut päättää kaikista asioista itse.
”Koko elämäni alkoi uudestaan. Nyt elän niin kuin perhe tarvitsee. Kymmenessä vuodessa minusta on tullut suurperheen isä. Perhe-elämä lyö raamit.”
Kun Timo on lastensa kanssa, suuntana on tavallisesti leikkipuisto. Siellä voi keinua, kiipeillä ja leikkiä hippaa. Kodin läheltä löytyy myös toinen suosikkipaikka, skeittipuisto.
Timo on opettanut jo kolme lapsistaan ajamaan polkupyörällä. ”Nuorin – 3-vuotias Milo – on niin hyvä potkupyörällä, ettei tahdo opetella polkupyörällä ajoa.”
Milon isosiskot ovat Minea,13, Mona, 8 ja Mea, 5.
Yhdessä asiassa – puhelimella pelaamisessa – Timo tunnustaa nostaneensa kädet pystyyn.
”Olen yrittänyt, mutta sen käyttöä on mahdotonta kontrolloida.”
Vanhempana tuntee itsensä tarpeelliseksi eikä aika tule pitkäksi, Timo miettii. Lasten viennissä ja tuonnissa päiväkotiin ja kouluun riittää tekemistä. Timo on se, joka käyttää lapset esimerkiksi hammaslääkärissä.
”Lapset ovat siinä iässä, että he rakastavat minua. He haluavat syliin istumaan ja vaativat silityksiä ja paijaamista.”
Menoa riittää siksikin, että Timon ja tämän Carola-puolison luotsaamassa perheen paritalon puolikkaassa asuu yhdeksän koiraa.
Isän oma aika alkaa siitä, kun viimeinenkin lapsista on nukahtanut hänen viereensä. Mitä silloin tapahtuu?
”Katson kännykältä tv-sarjoja. Kotimaisista Roba ja Koskinen ovat mieleisiäni.”
Punkkari Lempäälästä
Myös Timon lapsuudenperheessä oli neljä lasta. Timo oli perheen kuopus, ja perhe asui Lempäälässä. Aina välillä Timo palaa vanhaan tuttuun ympäristöön.
”Ihmisen on hyvä käydä juurillaan ja nähdä se lapsena isolta tuntunut kivi, joka nyt on vyötäröön asti.”
Nuoruusvuosiin 1980-luvulle vie myös karaoke, jota Timo käy laulamassa, kun perhe-elämältään ehtii.
”Meillä oli Lempäälässä punkbändi nimeltään Blääh. Olin sen laulusolisti. Musiikki on edelleen asia, joka saa minut innostumaan.”
Syntymävuosi 1963 komeilee Timo Murkan pusakan selkämyksessä.
Timoa kiehtoo ajatus bändin herättämisestä henkiin. Vanha kokoonpano on tosin mahdoton, sillä rumpali Make on menehtynyt. Solistia surettaa, että monet 1970- ja 1980-lukujen lahjakkaat musiikin tekijät Juice Leskisestä lähtien ovat kuolleet.
”Se on meidän ikäisten juttu. Niin ovat menneet monet silloiset viinanjuojat, jotka eivät osanneet lopettaa ajoissa.”
Rauhallinen mies kiihtyy
Timo on aina halunnut vaikuttaa asioihin. Jos hän kirjoittaisi listan järjestöistä ja työyhteisöistä, joiden hallintoihin hän on kuulunut, siitä tulisi melkoisen pitkä. Listalle kuuluisivat muun muassa Lempäälän nuorisotoimi, sairaanhoito-oppilaitoksen oppilaskunta, SPR ja Tehy. Tällä hetkellä hän on Sydänsairaalan kirurgian ja anestesian johtoryhmän henkilöstöedustaja.
”Osallistun mielelläni työpaikkani henkilöstöinfoihin. Uskallan sanoa, mitä ajattelen, ja perustelen sanottavani.”
Kun puhutaan henkilötyövuosista, puhutaan oikeasti Pauleista ja Marikoista.
Timo on päässyt seuraamaan aitiopaikalta sote-uudistuksen alkuvaihetta. Hän ihmettelee vahvaa uskoa siihen, että digitaalisuus hoitaa kaiken puolestamme.
”Ei se niin mene, vaan edelleen ihminen hoitaa ihmistä. Ehkä ihmiset 20 vuoden päästä osaavat toimia digitaalisesti.”
Yhtenään käytävät yt-neuvottelut saavat rauhallisen miehen kiihtymään. Kestopuheenaihe on, kuinka rahoitus ei riitä ja henkilöstömenot ovat liian suuret. Samalla ovat käyneet vähiin puheet siitä, miten tärkeää on huolehtia henkilöstön työhyvinvoinnista.
”Henkilöstön hyvinvointi ei ole enää ykkösprioriteetti. Nyt vähennetään väkeä, vaikka tehtäviä riittää. Kun puhutaan henkilötyövuosista, puhutaan oikeasti Pauleista ja Marikoista. He ovat ihmisiä, joilla on nimet ja jotka ovat työkavereitani.”
