”Kun maailma ympärilläni myllertää, hiljennyn sohvan nurkkaan neuleeni kanssa”, sanoo Sanna Metsäketo.
Kun sairaanhoitaja Sanna Metsäketo, 30, palaa töistä kotiin, hänellä on takuuvarma keino katkaista ajatukset työasioista ja keventää mieltä. Hän ottaa käsiinsä puikot ja lankaa.
”Neulominen tarjoaa vastapainoa nopeatempoiselle työlle.”
Sanna on hoitanut viime vuoden kesästä lähtien koronapotilaita. Hän on töissä Helsingissä Laakson sairaalan infektio-osastolla, jossa koronan kanssa työskentelystä ja siltä suojautumisesta on tullut arkipäivää. Työhön kuuluu myös saattohoitoa ja koronakuolemia.
”Työturvallisuus ja -terveys ovat huolestuttaneet. Työ on fyysisesti raskasta. Myös eettinen kuormitus on kasvanut.”
Työhyvinvoinnin perusedellytykset ovat Sannan mielestä korona-aikana horjuneet.
”Perustan pitää olla nyt ja aina, että terveydenhuollon töitä voi tehdä turvallisesti.”
Sannan mielestä työntekijöitä ovat kuormittaneet korona-aikana erityisesti kolme asiaa. Ensimmäinen on pandemiaan liittyvä pitkittynyt epävarmuus. Toiseksi on ollut huolta ammattitaitoisen hoitohenkilöstön riittävyydestä. Kolmanneksi kuormitusta on aiheuttanut ohjeistuksen jatkuva muuttuminen.
”Ohjeet ovat muuttuneet lähes viikoittain.”
Sannan omalla työpaikalla infektio-osastolla on korostunut hoitajien nimenomainen vahvuus, infektio-osaaminen. Alkuvaikeuksien jälkeen oikeanlaisia suojavarusteita on ollut Sannan mielestä riittävästi. Infektio-osaston tilat sopivat hyvin koronapotilaiden hoitoon. Siitä kertoo esimerkiksi se, että potilashuoneet ovat sulkutilallisia.
”Ehdoton vahvuutemme on myös se, että työyhteisössämme osataan kommunikoida.”
Vaikka työ koronapotilaiden hoitajana on raskasta, Sanna on iloinen siitä, että uudessa tilanteessa on pystytty kehittämään uusia toimintatapoja.
”Pienet onnistumiset ovat välietappeja, jotka on hyvä huomioida.”
Joustavuutta, soveltamista ja ennakointia. Sanna käyttää sanaa resilienssi – ilmausta, jolla tarkoitetaan kykyä selviytyä vaikeuksista, olivat ne sitten suuria tai pieniä. Hoitotyössä resilienssi Sannan mukaan paranee, kun työntekijät voivat osallistua ja olla mukana löytämässä työtään koskevia ratkaisuja.
Vastuu työhyvinvoinnista kuuluu sekä työnantajalla että työntekijöille, Sanna miettii. Työnantaja vastaa työskentelyolosuhteista. Siihen velvoittaa jo lainsäädäntö. Jokainen työntekijä on puolestaan vastuussa omista voimavaroistaan.
Sanna arvelee, että korona on saanut monet ammattilaiset kiinnostumaan entistä enemmän omasta hyvinvoinnistaan. Kyse ei ole missään nimessä itsekkyydestä, sillä itsestään huolehtiminen on samalla vastuunkantoa elinympäristöstä ja muista ihmisistä.
”Pitää kysyä itseltään, mitä tapahtuu, jos minä sairastun. Millaisen tapahtumaketjun se laukaisee lähelläni?”
Työvuoron jälkeen Sanna tarttuu puikkoihin. Kipinä neulomiseen tuli kurssikavereilta vuonna 2013, kun Sanna opiskeli kaksoistutkintoa kätilöksi ja sairaanhoitajaksi. Luokalla oli monia, jotka neuloivat.
Toisena innostajana olivat työharjoittelussa tutuksi tulleet konkarikätilöt.
”He ovat juurevia hoitajia, joille erilaiset kädentaidot rakentavat vahvaa ammatillista identiteettiä.”
Opiskeluaikana Sanna huomasi, että neulominen tarjosi hyvää vastapainoa opinnäytetyön tekemiselle.
Sanna tekee pipoja, kaulaliinoja ja huiveja. Niitä valmistuu itselle, suvulle ja ystäville. Välillä Sanna sanoo neulovansa langat edellä. Välillä mennään luovuus edellä.
Käsityöt ovat kuin siirtymäriitti työstä arkeen.
Seuraava etappi on ensimmäisen villapaidan tekeminen.
”Tärkeintä ei ole tuotteliaisuus, sillä laatu korvaa määrän. Jäljen pitää olla omannäköistä.”
Langat Sanna tilaa pääosin pienyrittäjiltä. Hän haluaa olla ekologinen ja suosia suomalaista työtä.
Vaikka kutomakoneella syntyisi tasaista jälkeä, ajatus koneella neulomisesta on Sannalle kauhistus.
”Käsityöt ovat kuin siirtymäriitti työstä arkeen. Ohjeen rytmin toisto maaduttaa ja on meditatiivista kuin mindfulness.”
Kun Sannalta kysyy, montako kertaa kutimet ovat käyneet yövuorossa, hän naurahtaa huvittuneesti.
”Vaikka neulominen ei ole ajasta eikä paikasta kiinni, niin kolmivuorotyössä en ole ikinä ehtinyt kutomaan.”
Neulomiselle tahtoo jäädä nykyään muutenkin vähemmän aikaa. Viime vuoden alusta lähtien Sanna on toiminut ammattiosastonsa hallituksessa. Työtä teettää myös Sannan Itä-Suomen yliopistoon tekemä terveystieteiden maisterin tutkinto, josta puuttuu opintoja vielä noin vuoden verran.
”Nyt annan oman osani sukuhistorian kudelmaan.”
Vaikka neulominen on yksilölaji, yhteisöllisyys elää siinä Sannan mielestä vahvasti. Entisaikaan naiset kokoontuivat ompeluseuroihin ompelemaan, neulomaan ja kahvittelemaan toistensa koteihin. Nykyään seurojen paikkaa täyttävät virtuaaliset neulontahetket. Myös miehet ovat rohkaistuneet tarttumaan puikkoihin. Sanna seuraa Instagramissa alan osaajia ja on osallistunut verkossa neulesuunnittelijoiden yhteisneulontoihin.
Harrastus on kulkenut myös Sannan suvussa. Neuloneet ovat niin Sannan äiti kuin isänäiti.
”Nyt annan oman osani sukuhistorian kudelmaan.”
Yksinkertaiset asiat luovat Sannan mielestä turvaa arkeen.
”Kun maailma ympärilläni myllertää, hiljennyn sohvan nurkkaan neuleeni kanssa.”
1. Perhe ja ystävät. ”Tärkein henkireikäni. Siskojeni, vanhempieni ja sydänystävieni kanssa vietetty aika on aina palauttavaa, hyvin vietettyä aikaa.”
2. Luovuus. ”Pääsen luovaan tilaan esimerkiksi neulomalla, laulamalla ja kokkaamalla. Näissä puuhissa mielikuvitus ja leikkisät kokeilut pääsevät valloilleen ilman suorituspaineita.”
3. Luonto. ”Jo lyhyt oleminen luonnossa rauhoittaa aisteja ja ajatuksia. Luonnosta on tullut minulle vuosi vuodelta tärkeämpi. Jonotan paraikaa omaa viljelypalstaa.”
