Kolumni: Yhdysvalloissa vietetään paljon aikaa työpaikalla, mutta työt eivät etene

Päätökseni muuttaa ulkomaille syntyi halusta kokea uutta. Valehtelisin, jos väittäisin, ettei minulla ollut stereotyyppisiä käsityksiä Yhdysvalloista, sen asukkaista ja kulttuurista. Jotkin käsityksistäni ovat muuttuneet ja olen omaksunut paikallisen kulttuurin hyviä puolia. Toiset ovat auttaneet arvostamaan suomalaisuutta ja lähentymään sen mukaista identiteettiäni.

Vapaamieliseen, itsenäiseen ja suorapuheiseen suomalaiseen kulttuuriin tottuneena koti-ikävä iski jo alkumetreillä, kun tulin kosketuksiin vanhoillisen, perhekeskeisen ja ylikohteliaan keskilännen kanssa.

Hämmennyin tunnustellessani tätä erilaista sosiaalista kulttuuria ja yrittäessäni löytää omaa paikkaani siinä. Ensin huomasin ihmisten valikoivan, miten ilmaista itseään varovaisesti ja käsitin kohteliaisuuden tarkoittavan pidättäytyneisyyttä. Sitten huomasin, että ihmiset avautuvatkin ventovieraille hyvin henkilökohtaisista asioista.

Small talk -kulttuurin vuoksi ihmisiä on helpompi lähestyä enkä maahanmuuttajanakaan tuntenut oloani täysin yksinäiseksi. Aloin oppia, ettei itseään tarvitse ottaa niin vakavasti ja ettei jokaisella keskustelulla tarvitse olla mitään syvällisempää tarkoitusta. Pystyn puhumaan niitä näitä vieraiden ihmisten kanssa, mutta silti pidän kiinni yksityisyydestäni ja varon, mitä kerron ja kenelle.

Toisaalta positiivisuus, joka käy ilmi tavassa puhua suurentelevin adjektiivein ja sanoin, jotka eivät olekaan lupauksia, vaatii vielä sopeutumista. Suomalainen nöyryys taitaa useimmiten olla itsensä vähättelyä, kuten kävi ilmi silloin, kun Suomi nimitettiin maailman onnellisimmaksi maaksi. Miksei siis voisi muuttaa suhtautumistaan ja käyttää itsestään ja kyvyistään edes totuudenmukaisia kuvauksia?

Etukäteen epäilin, miten jaksaisin tehdä kahdentoista tunnin työvuoroja. Tupla- ja yövuorot olivat toisinaan niin raskaita kolmivuorotyössä Suomessa. Otin paineita siitä, että jo perehtyessä olisi pitänyt toimia täydellä teholla, vaikka ensin oli paneuduttava paikallisen sairaanhoitajuuden käytäntöihin ja työkulttuuriin yleisesti.

Kävi ilmi, että työssäjaksamisen ongelmani liittyivätkin nimenomaan jatkuvaan rytmin vaihtamiseen kolmivuorotyössä. Lisäksi stereotypia yhdysvaltalaisesta työnarkomaaniudesta viittaakin siihen, että työpaikalla vain vietetään paljon aikaa. Työt eivät etene suomalaiseen tahtiin, joten saatoin huokaista helpotuksesta. Huomasin, ettei minunkaan odotettu venyvän kurkottelemaan kuuta.

Pidän silti kiinni integriteetistäni ja teen töitä suomalaisella tunnollisuudella. Esimies on kiitellyt ahkeruuttani ja tiimityöskentelyäni, ja nyt todella ymmärrän, mitä suomalaisten arvostus maailmalla tarkoittaa. Osastonhoitaja luottaa siihen, että teen työni tehokkaasti silloinkin, kun kukaan ei ole valvomassa, kun hukun työmäärään tai kun työvuoro venyy kaikista pyrkimyksistä huolimatta.

Yhdysvallat on opettanut elämään rennommin ja saanut kokemaan ylpeyttä suomalaisuudesta. Ihmisten kanssa on helppo tulla toimeen, eikä takaraivossa vaivaa ajatus, että mitäköhän tuokin minusta ajattelee.

Rayan Hämäläinen on Yhdysvalloissa työskentelevä sairaanhoitaja.