”Mitä nyt?” Horsman silmät laajenivat. Toinen vain vähemmän.
”Me voidaan hoitaa tämä toisellakin tavalla”, mies sanoi katsellen muualle.
”Mitä tarkoitat?” Horsma ihmetteli ja seurasi miehen katoamista.
Palatessaan miehellä oli mukanaan sidetarpeita ja tukikauluri. Sitä tämä kumartui pujottamaan Horsman kaulalle ja puheli suunnitelmastaan. Avun paikalle saapumiseen menisi aikaa. Samassa ajassa hän ehtisi itse viedä kansanedustajaehdokkaan hoitoon. Vastalauseet olivat turhia. Ennen kuin Horsma huomasikaan, oli mies sitonut hänen päänsä, laskenut hänet turvavöistä ja tarttunut riuskoilla otteilla kainaloiden alta. Mies istutti hänet omaan autoonsa ja kiihdytti tien päälle. Horsma tyytyi ajatukseen. Auttaja saattoi olla oikeassa. Pian hän pääsisi paikattavaksi. Tuskin mitään vakavaa. Lievä loukkaantuminen ja kokemukset terveydenhuollosta saattaisivat jopa tukea vaalikampanjaa. Myötätuntopisteitä, niitä ropisisi kuin äänestyslipukkeita vaaliuurnaan.
Vaalipuhetta ei voinut hioa liikaa. Kansanmiehen piti hallita vitsailu.
Matka eteni hiljaisuudessa, mikä sopi Horsmalle hyvin. Hiljaisuuden keskeytti vain miehen ennakkoilmoitus. Sillä nimellä tämä nimesi puhelunsa. Mies halusi, että perillä ollaan valmiita vastaanottamaan loukkaantunut. Horsma olisi ollut tiedosta tyytyväinen, ellei hän olisi tajunnut kokonaisuudessa virhettä. He ohittivat hänen entisen kotikuntansa taajamaa osoittavan liikennemerkin. Edessä näkyi lapsuudenmaisemia.
”Keskussairaalahan on toisessa suunnassa”, hän huomautti.
Mies viivytteli, kunnes vastasi, ettei Horsman kaltaisen merkkihenkilön ollut hyväksi päätyä johonkin ruuhkaiseen yhteispäivystykseen.
”Mutta eihän täällä muualta saa apua”, pääsi Horsman suusta. Epämiellyttävä tunne nosti päätään.
”Tehän sen kunnallisvaltuutettuna niin hyvin tiedätte”, mies tokaisi.
Horsma ymmärsi mitä mies tarkoitti. Hän oli yhdeksän vuotta aikaisemmin ollut hyväksymässä tuottavuusohjelmaa, jonka seurauksena kunnan terveysasema oli lakkautettu. Itse kuntakin oli tätä nykyä osa suurempaa kasvukeskusta.
Horsma oli tottunut, että häntä toteltiin. ”Vaadin, että käännätte auton ja viette minut sairaalaan. Soittakaa se ambulanssi. Tulevat vastaan”, hän luetteli.
Enää mies ei puhunut, vaan keskittyi ajamaan. Kohta he kääntyivät entisen terveysaseman pihaan. Alakerrassa paloi valot. Ovella odotti henkilökuntaa. Nämä auttoivat Horsman sisälle ja toimenpidehuoneeseen, joka oli kaikeksi yllätykseksi siisti ja täydessä valmiudessa, aina toimenpidepöytää myöten. Välineet pullistelivat vihreän liinan alla. Jos kiinteistössä ei harjoitettu julkisia terveyspalveluja, niin yksityisiäkö sitten? Horsman puolesta sekin kävi oikein hyvin. Tätä menoa hän saattoi jopa ehtiä vaalitilaisuuteen. Siitä ilahtuneena hän tiedusteli palvelunjärjestäjästä ja sai hoitoryhmän katsomaan toisiaan.
”Voihan tätä yksityiseksikin kutsua”, yksi ryhmän jäsenistä totesi ja osoitti hoitotasoa. Horsman tuli käydä siihen selinmakuulle.
Horsma jätti kyselyn, koska kaikki näytti olevan päällisin puolin kunnossa – jopa erinomaisesti, jos mittarina käytettiin hoitajamitoitusta. Henkilökunta, kolme miestä ja nainen, oli pukeutunut valkoisiin suojavaatteisiin. Nainen oli mekossa, mikä oli nykyaikana jo vähän vanhahtavaa. Horsma olisi voinut tuntea heidät. Liitoskunnan asukasluku oli pienentynyt entisestään. Hänen hoivaajansa olivat häntä nuorempia, ehkä hänen koulukavereidensa jälkeläisiä. Vain naisessa oli jotain tuttua. Hän yritti nähdä tämän nimen rintamerkistä, muttei ehtinyt, kun sama hoitotason osoittelija astui väliin ja ohjasi hänet pitkälleen. Nainen esitti aikaa ja paikkaa koskevia kysymyksiä, tunnusteli niskaa ja pyysi Horsmaa tekemään tiettyjä liikesarjoja ja puristamaan häntä käsistä. Ääni oli lempeä, tuttu sekin. Horsmaa pyydettiin rentoutumaan ja sulkemaan silmänsä, ettei puhdistusaine valuisi niihin vahingossa. Hän oli hyvissä käsissä, hän uskoi ja tuudittautui ajatukseen. Ihan kuin lapsena. Tuohon ajatukseen hän torkahti.
Horsma havahtui kosketukseen. Jotain kiedottiin hänen nilkkojensa ja ranteiden ympärille. Sama tunne toistui rintakehällä. Hän avasi silmänsä ja näki miehet ympärillään. Hän nosti päätään ja havaitsi leveän vyön rintakehällään. Kolmas mies painalsi lukon paikalleen.
”Mitä tämä on?” Horsma kysyi ja yritti vaistomaisesti koukistaa raajojaan, mikä ei onnistunut.
”Varmuustoimenpide”, nainen vastasi lempeään tyyliinsä. ”Ettet koske steriilille alueelle.”
”En tietenkään. Laskekaa minut irti! Laskekaa irti!”
”Etkö luota meihin? Emmehän me nyt sentään mitään sadisteja olla”, nainen virkkoi ja katsoi miehiä ympärillään. Se nauratti avustajia. Nainen jatkoi. Hän oli etsinyt jostain käsiinsä sinisen koristeellisen peltirasian. Hän raotti sen kantta ja esitteli sisältöä, kiiltokuvia. ”Jos olet Pasi oikein reipas, saat valita täältä mieleisesi.” Nainen hymyili pää kallellaan.
”Mitä hemmettiä?!” Horsma katsoi naista, oliko tämä tosissaan. Samassa hän ymmärsi. Ihan kuin lapsena. Hän tiesi mistä nainen oli tuttu. Se ei voinut olla mahdollista. Nainen ei voinut olla hänen neuvolatätinsä. Tämän tytär ehkä, muttei sama nainen. Siitä oli aikaa kuitenkin yli neljäkymmentä vuotta. Silloin hänelle oli tarjottu kiiltokuvaa tuosta rasiasta. Rasia oli sama. Ajatus oli järjetön. Oli nainen kuka hyvänsä, rasiasta hän ei voinut erehtyä.
Naisen silmät laajenivat. Selvästi hän oli lukenut Horsman ajatukset. Hymy laimeni. ”Pasi, Pasi, Pasi”, nainen huokaisi. ”Mitä sinä olet mennyt tekemään?”
”En ymmärrä.”
Nainen naputti rasian kantta. ”Vastaapa reippaasti, kun kysytään.”
”Kysytään mitä?”
”Onko oikein, että hoitajien toimia ja virkoja jätetään täyttämättä? Onko oikein, että palveluja ja toimintoja supistetaan? Onko oikein, että työsuhde-etuja karsitaan, eikä sijaisia palkata? Onko se Pasi oikein?”
”Ei kai tämä ole oikea paikka keskustella…”
”Nimenomaan on!” Enää nainen ei hymyillyt. Lempeys oli tiessään. ”Mihin me olemme tulleet kaikessa säästämisessä? Sairauslomat lisääntyvät, työilmapiiri huononee, potilaita kotiutetaan vuodeosastoilta liian aikaisin. Kohta he kuitenkin palaavat takaisin ja entistä huonommassa kunnossa.”
”Tulevalla eduskuntakaudella pyrin vaikuttamaan näihin asioihin”, Horsma keksi. Juuri niin. Hän selviäisi tilanteesta poliittisilla fraaseilla. Sen pidemmälle hän ei ehtinyt.
”Siihen sinulla Pasi oli jo tilaisuutesi.” Nainen nosti kätensä ja naputteli huuliaan. ”Tiedätkö mitä? Nyt minusta kyllä vähän tuntuu siltä, että sinä taidat hoitaa vain vanhoja pelkojasi. Liennytät piikkikammoasi. Korvakierteet, allergiatutkimukset, verikokeet, rokotuskäynnit, kitarisaleikkaukset. Eetterinukutus. Luulit tukehtuvasi. Juoksit karkuun valkotakkisia. Huusit ja rimpuilit. Taistelit henkesi edestä. Sitäkö ne kaikki supistukset ovat, maksat nyt samalla mitalla takaisin? Haluat kostaa. Vaan tiedätkö mitä? Tällä kertaa et voi paeta”, nainen sanoi ja nyökkäsi yhdelle avustajistaan.
Maailmassa oli vain kaksi ihmistä, jotka tiesivät hänen peloistaan.
”Kuka sinä olet?” oli Horsman kysyttävä. Olisi jo heti pitänyt. Maailmassa oli vain kaksi ihmistä, jotka tiesivät hänen peloistaan, siitä kuinka hän oli paennut terveydenhoitajaa pitkin neuvolan käytäviä. Toinen noista ihmisistä oli hänen äitinsä. Silloin hän oli päässyt tuota naista karkuun. Nainen oli sama. Sama nainen!
Avustaja käveli instrumenttipöydän luo ja poisti suojaliinan. Nainen kävi pöydän puoleen ja kilisteli välineitä.
”Tämä voi vähän nippaista”, hän sanoi ja pyörähti.
Tutkimusvalon säteet osuivat sahaan. Nainen keikutti sitä. Sen terä välkkyi ja suureni. Horsman silmät sokaistuivat. Samassa toimenpidehuone kaikkosi ympäriltä ja Horsma kuuli äänitorven. Hän oli vastaantulijoiden kaistalla ja tuijotti lähestyvän rekan lisäpitkiä. Nopea väistö sai hänen autonsa heittelehtimään ja lopulta pysähtymään pientareelle. Horsma painoi silmänsä kiinni ja vakuutteli kaiken olevan hyvin. Mitään vahinkoa ei ehtinyt tapahtua. Kädet tärisivät. Sydän hakkasi. Silmät tuijottivat loittonevan rekan takavaloja sivupeilistä. Hän oli nyt täysin hereillä. Ja pysyisi. Ennen kuin kukaan avulias sivullinen tulisi koputtamaan ikkunaan, hän laittoi ykkösen silmään ja ohjasi auton takaisin tielle.
Reitti kansalaistalolle johti entisen terveysaseman ohi. Unikuva vaivasi, jopa niin paljon, että hänen oli pakko kääntyä aseman pihaan. Sen pääovelle oli kasattu nostolavoja. Osa ikkunoista oli suojattu vanerilevyillä. Jotkut suojaamattomista oli kivitetty. Horsma nousi autosta ja käveli lähemmäs. Hän suojasi katseensa päivänvalolta ja painoi kasvonsa ikkunaan. Ikkunan takana oli hämärä toimenpidehuone. Hän erotti pölykerrosten peittämät pöytäpinnat. Toimenpidevalo oli irrotettu katosta. Lamppu lojui nyt lattialla. Hoitotasolle oli kasattu lautoja, ihan kuin jossain vaiheessa tiloja olisi kaavailtu vielä remontoitavan, mutta luovuttu sitten ajatuksesta. Johtui homeesta, Horsma tiesi. Ei kannattanut korjata. Purkaminen olisi edessä, eikä sekään ollut nykypäivänä halpaa.
Juuri kun hän oli kääntymässä pois, huomio kiinnittyi yhdelle sivupöydistä. Hän näki jotain outoa. Hän siirtyi vähän ja näki nyt paremmin. Pöydällä oli sininen rasia. Rasia kiilsi, ihan kuin se olisi vastikään puhdistettu, tai tuotu muualta. Hän loitonsi päätään ja vilkaisi taakseen. Hän oli edelleen yksin. Kuinkas muutenkaan, hän hymähti ja painoi kasvonsa takaisin lasiin. Hän yritti tavoittaa rasiaa taas katseellaan. Se oli ollut sivupöydällä, siitä hän ei voinut erehtyä. Enää sitä ei näkynyt. Oliko hän tulossa harhaiseksi? Vaalikiertue otti veronsa. Se ei voinut olla vain sitä. Hän vaati selitystä ja tarkensi katsettaan.
Varjot temppuilivat. Toimenpidehuoneen oven vieressä pesualtaan päällä oli peili. Peilistä piirtyi heijastuma ulkovaloa. Se oli tullut hänen rannekellonsa näytöstä, Horsma oivalsi. Kellotaulussa oli sinertävä tausta. Hän käänteli kelloaan ikkunan edessä ja yritti saada näkyä takaisin. Valoruutu vilahteli toimenpidehuoneen seinissä. Hän sai sen asettumaan sivupöydälle, mutta enää se ei näyttänyt samalta. Ei rasiaa, hän hymähti, hieraisi kasvojaan ja palasi autolle.
Itse vaalitilaisuus onnistui yli odotusten. Paikallisjärjestö oli hoitanut paikalle kahvituksen ja grillimakkaraa. Yleisön joukossa oli joitain tuttuja kasvoja, muttei ketään unen hoitoryhmästä, saattoi Horsma huokaista. Sitä oli edelleen vaikea saada mielestä. Virallisen osuuden jälkeen rohkeimmat lähestyivät häntä. Kahvi avasi kielenkannat. Kiiteltiin. Yksi kiittelijöistä oli iäkäs, rollaattorilla kulkeva nainen. Nainen tarjosi hänelle kättään. Horsma tarttui siihen. Tästä saisi hyvän pr-kuvan, Horsma tuumi ja etsi katseellaan järjestöaktiiveja, olisiko jollain kamera. Vanhuksen iho oli paperinen ja viileä. Käsi tuntui hauraalta ja naksahti pelkästä ojentamisesta. Horsma varoi puristamasta liian raskaasti ja odotti naisen jo hellittävän. Niin ei tapahtunut, päinvastoin.
Ääni ei kuulunut vanhukselle. Se oli liian kirkas ja heleä.
Olisi ollut töykeää keskeyttää. Jotkut yleisöstäkin panivat kohtaamisen merkille ja hiljenivät kuin kunnioituksesta. Nainen nosti katseensa. Silmät tuijottivat syvältä kuopistaan. Iho oli huulien ympäriltä uurteilla, posket maksalaikuilla. Nainen pysyi hiljaa. Horsma kiusaantui ja yritti puhutella naista. Oliko tämä muistisairas? Tiesikö tämä edes missä tilaisuudessa he olivat? Osaisiko tämä edes piirtää hänen numeroaan vaalikopissa? Arvuuttelu keskeytyi, kun nainen kallisti päätään, hymyili lempeästi ja puhui.
”Olitpas sinä reipas, Pasi.”
Ääni ei kuulunut vanhukselle. Se oli liian kirkas ja heleä. Niin kuin silloin. Saman tien nainen alkoi kasvaa. Horsman käsi kohosi. Olkavarteen sattui. Nainen ei päästänyt otteesta. Hahmo peitti hänet varjollaan. Katon loistevalot häikäisivät naisen piirteitä. Horsma ei voinut nähdä kasvoja kunnolla. Silti hän oli varma, että ne olivat lyhyen hetken sileät ja virheettömät. Pieni poika kiljaisi hänen sisällään: Juokse pois! Pakene!
Juuri kun hän aikoi totella poikaa, nainen oli palannut entiseen kokoonsa. Vanhus laski käden vapaaksi ja keskittyi kääntämään rollaattoriaan. Sen kumit narisivat ilman puutteesta. Laakerit vinkaisivat. Naisella oli jaloissaan Ainot. Toinen niistä pyrki jäämään jälkeen ja laahasi siirtyessään. Muuten oli hiljaista. Horsma ei pystynyt liikkumaan. Hänen kätensä säilyi ojennettuna, ihan kuin kättely jatkuisi. Hän tunsi jopa kosketuksen. Se oli tuntomuistissa. Sitä ei voinut paeta.
Joku rikkoi hiljaisuuden ja puhui hänelle: ”Se jakaa noita kaikille. Hassua, eikö?”
Horsma ei heti ymmärtänyt mitä puhuja tarkoitti, kunnes katsoi kämmentään.
Hän oli saanut naiselta kiiltokuvan.
Kuvitus Anu Ikävalko
Novellin kirjoittanut Mika Kähkönen on dekkarikirjailija ja lääkintävahtimestari. Hänen haastattelunsa voit lukea täältä.
