Katso minua, kun puhut

Puhu selkeästi, en kuule, lukee hopeisessa merkissä, joka välillä on sairaanhoitaja Leila Hällforsin, 62, työasussa. Hän on ollut kuulovammainen lapsesta saakka.

Merkki on Leilan ideoima. ”Näkövammaisilla on keppi ja ajattelin, keksisinkö tavan osoittaa kuulovamma. Töissä kuulemisessa on välillä hankaluuksia.”

Leila toivoo, että puhekumppani ei puhuisi seinille tai mutisisi. Kuulovammaista helpottaa, jos ihminen katsoo kohti ja puhuu selkeästi. ”Parasta on madaltaa ääntä ja puhua selvästi, tulla lähelle ja katsoa suoraan kohti. Huutaminen ei auta.”

Leila tekee Riihimäen terveyskeskuksessa monipuolista työtä. Kuulovamman kannalta Leilasta helpoimpia ovat hoitajan vastaanotot potilaan kanssa kahden. Hälyä ei ole, ja Leila pystyy lukemaan huulilta.

Leila toimii muun muassa diabeteshoitajana, ja hänellä on myös rajattu lääkkeenmääräämisoikeus. Edelliseen työpäivään on kuulunut muun muassa siedätyshoitoa ja määrävuosikontro­lleja. ”Vilkas päivä, töitä riittää.”

Pinnistely väsyttää

Leilan neuvoista hyötyisi moni, sillä huonokuuloisten määrä kasvaa. Kuuloliiton arvion mukaan 800 000 suomalaisella on jonkinasteinen kuulonalenema. Kuulokojetta käyttää säännöllisesti noin 70 000 henkilöä, mutta sen käyttö auttaisi noin 300 000 henkilöä.

Pinnistely vie energiaa. Samoin pelko siitä, että kuulee väärin.

Leilan vasen korva on täysin kuuro, ja oikeassa korvassa on kuulokoje.

”Työkaverit osaavat varmistaa, etteivät he puhu väärältä puolelta. Potilaan kanssa on mietittävä, miten päin istumme, jotta kuulen. En ole koskaan kuullut kunnolla. Minulla ei ole kokemusta siitä, millaista olisi kuulla stereona, molemmilla korvilla.”

Työpaikalla kuulovammaisuus on huomioitu esimerkiksi niin, että puhelinpäivänä Leila voi olla omassa huoneessaan. Jos samassa tilassa olisi muita, hälinää olisi liikaa.

Leila miettii kuulovammaisten pärjäämistä työelämässä myös työsuojeluvaltuutetun näkökulmasta. Esimerkiksi sote-alan toimitilat ovat usein kaikuisia ja hälyisiä. Hyvä akustiikka auttaisi kaikkia.

Työssään Leila huomaa herkästi, jos potilaalla on vaikeuksia kuulla. Monesti selviää, että kuulokoje on, mutta se on kotona piirongin laatikossa. Leila saattaa rohkaista, että hoitajallakin on kuulolaite – sitä ilman hän kuulisi tuskin mitään.

”Itsestään antaa herkästi väärän kuvan, jos ei kuule kunnolla. Huonokuuloista saatetaan luulla vähän pöllöksi tai muistisairaaksi. Aina ei jaksa kysyä, että anteeksi mitä, en kuullut. Moni vain nyökyttelee, vaikka ei kuule.”

Tulehduskierre vaikutti

Leila painoi syntyessään 1 100 grammaa ja kaksoissisko Tuula kaksi kiloa.

Leilan kuulo heikkeni korvatulehduskierteen myötä. Vähän epäselvää on, oliko myös keskosuudella osuutta asiaan. Identtisellä siskolla tai muilla perheessä ei ole ollut ongelmia kuulon kanssa.

Leilan vasempaan korvaan on tehty useita leikkauksia. Ensimmäinen leikkaus tehtiin jo ennen kouluikää. Aikuisena tehdyn leikkauksen jälkeen korva tulehtui niin, että pään sisällä tärisi ja särisi kuin uuden vuoden papatteja olisi ammuttu. ”Onneksi se päättyi uuden leikkauksen jälkeen. Se ääni olisi tehnyt hulluksi. Kärsin tinnituksesta, jos olen stressaantunut, mutta tuo ääni oli jotakin paljon pahempaa.”

Nykyään vasen korva on täysin kuuro. Leila kertoo, että toinen korva on kyllä adaptoitunut korvaamaan toista. Nykyistä oikean korvan Phonak-kuulokojetta Leila kehuu – se avasi maailmaa. Toimivan kojeen löytäminen ei ollut helppoa.

”Kuulovammaisuuden hyväksyminen on kestänyt vuosia. Täysin sinuiksi asian kanssa olen tullut vasta muutama vuosi sitten.”

Leila on käynyt Kelan kustantaman kuulovammaisten sopeutumiskurssin, mutta hän sanoo olleensa jo silloin asian suhteen konkari. Kurssi ei tarjonnut uutta, vaikka hyvä olikin.

Lannistunut tai masentunut Leila ei ole ollut, mutta mieleen on jäänyt ikuisesti esimerkiksi elämän ensimmäisen kesätyön hakeminen. Kaksoissisko pääsi kotikaupunki Porin oluttehtaan tarkastuspuolelle, mutta Leila ei kuulovammansa vuoksi päässyt, sillä siellä oli meteliä. ”Muistan sen aina. Tämä itketti, mutta pääsin sitten oluttehtaalle, ylös vintille, lajittelemaan pulloja.” Jo aiemmin puuvillatehtaaseen kesätöihin pääsy oli Leilalla tyssännyt kuulovammaan.

Uimataito aikuisena

Lapsena Leila ei saanut uida korvien tulehdusvaaran vuoksi. Häntä harmitti istua ja odottaa helteessä, kun muut pulikoivat. Uimataidottomuus oli hänelle mörkö, jonka hän nitisti aikuisena. Kun Leilan lapset olivat pieniä, hän päätti, että on aika mennä aikuisten uimakouluun. Niin hän pystyi nauttimaan vedestä lastensa kanssa.

”Rakastan uimista. Haluaisin olla esimerkki siinä, ettei anneta vamman rajoittaa elämää, ettei ihminen käpertyisi sen vuoksi sisäänpäin. Vaikka vieläkin joskus itseeni kalahtaa, jos kuulovammasta tehdään liian suuri asia.”

Yhdessä vaiheessa työuraansa Leila saattoi olla uimasillaan kahdeksan tuntia päivässä. Nykyään puhutaan paljon personal trainereista, mutta Leila teki samaa jo 2000-luvun alkupuolella, kun hänellä oli yhteinen yritys liikunta-alan yrittäjän kanssa Raisiossa. He pitivät kuntokursseja työpaikoilla ympäri Suomen. Niihin kuului mittauksia, ruokapäiväkirjan pitoa ja tutustumista eri urheilulajeihin kuten vesijuoksuun ja vesijumppaan.

Liikunta on edelleen tärkeä asia Leilan elämässä.

”Käyn salilla, uin, tanssin lavatansseja ja luen paljon niin romaaneja kuin runojakin. Olen yksineläjä, joten voin suunnitella omat aikatauluni ja menoni vapaasti. Saan harrastuksista voimaa. Jos töissä on raskasta, menen työpäivän jälkeen juoksumatolle ja pian helpottaa. Olen juossut maratoneja. Parhaillaan kutkuttaa puolimaratoni, mutta alla ei ole nyt tarpeeksi kilometrejä.”

Hetken kuurona

Kun Leila palasi reilu vuosi sitten Thaimaan lomalta, hänen korvansa menivät lukkoon koneen laskeutuessa Helsinki-Vantaan lentokentälle. ”Soitin töihin, että perukaa vastaanottoni. Olen tällä hetkellä ihan kuuro. Töissä tultiin heti vastaan ja minulle löytyi muuta tehtävää. Vedin koronarokotteita ruiskuun.”

Tila meni ohi muutamassa päivässä.

Leilalla on kolme aikuista lasta ja jo lapsenlapsiakin. Vanhimman lapsenlapsen, nelivuotiaan Antonin kanssa Leila harjoittelee viittomakieltä. ”Jos kuulolleni sattuisi jotakin, meillä olisi yhteinen kieli. Olen saanut viittomakielen opetusta, mutta kieli on rapistunut, kun en ole juuri käyttänyt sitä.”

Kun Leilan vanhin tytär oli saman ikäinen kuin vanhin lapsenlapsi nyt, Leila kertoi tyttärelle, että äiti voi joskus kuuroutua kokonaan. ”Lapsi suri, että etkö sitten kuule, kun sanon, että rakastan sinua. Vastasin, että ei huolta, tiedän sen kyllä.”

Tekniikka on vuosien myötä kehittynyt ja tuonut parempia kuulokojeita ja erilaisia apuvälineitä. Herätyskelloon liittyy nolo muisto. Leila oli kyläilemässä tyttärensä luona ja lähtenyt kuntosalille. Kuulovammaisille tarkoitettu herätyskello oli pärähtänyt tyhjässä asunnossa päälle – ja sen ääni oli kova. Kun Leila palasi, pöydällä oli palokunnan jättämä lappu: kävimme sammuttamassa kellon. Naapuri oli luullut, että kyseessä oli palovaroitin.

”Halusin aina hoitajaksi”

Sairaanhoitajaksi Leila tiesi haluavansa aina. ”Jo vaahtosammuttimen kokoisesta ja sama oli kaksoissiskolla. Muusta en tiennyt.”

Leilan sisko Tuula työskentelee Kelassa, jonne hän päätyi aikoinaan päivätyön perässä. Nykyään hän on Kelan pääluottamusmies.

Myös Leila on luottamusmies ja työsuojeluvaltuutettu. ”Olemmehan identtisiä.”

”Olen ollut aina heittäytyjä. Olen tykännyt kokeilla erilaisia hoitajan töitä. Asunut olen Varsinais-Suomessa ja täällä Riihimäen seudulla.”

Muutama vuosi sitten Leila teki vuoron Hyvinkäällä olevaan palvelutalo Åvikiin, jonka asukkaista suurin osa kommunikoi viittomakielellä. ”Keikkailu siellä kiinnosti, mutta samaan aikaan minulla alkoivat rajatun lääkkeenmääräämisoikeuden opinnot, jotka olivat työläät.”

Leilalla on kolmisen vuotta eläkeikään. ”Vuodet ovat kuluneet nopeasti. Ajatella, että valmistuin 1983 ja nyt olen jo tässä vaiheessa työuraa!”

Aiemmin hän on ajatellut jatka­vansa ilman muuta virallisen eläkeiän yli. Viime aikojen sote-säästöt ja yt-­neuvottelut ovat panneet empimään. ”En ymmärrä tätä yhtälöä. Potilaat eivät tule vähentymään. Sen näen ­työssäni.”