Mari Elal on yhdistänyt kaksi lapsuuden haavettaan: hoitamisen ja kalastamisen.
Vanha mies on muistisairauden vuoksi jo lähes puhekyvytön. Vene kulkee Lohjanjärvellä tutuissa maisemissa ja entinen purjehtija alkaa tapailla sanoja: Ollisaari, Sitoonsaari.
Muut jähmettyvät kuuntelemaan. Mari Elalilla nousevat vieläkin vedet silmiin, kun hän kertoo palvelutalon kalaretkestä. Hetki oli niin hieno.
Lähihoitaja Mari ja hänen puolisonsa fysioterapeutti Esa Keino työskentelevät leipätyönään kehitysvammaisten parissa. Sivutyönään he vievät erityisryhmiä kalaan.
Tällä kertaa veneessä ei ole pyörätuolia, vaan lastenvaunut, joissa sikeitä vetelee pariskunnan vauva Benjamin. Mari heittelee virvelillä varmoja heittoja.
Naiset opettivat Marin onkimaan, mummo ja äiti. Mari on syntyisin Kemistä, harvinainen sukunimi on israelilaiselta isältä. Maalle mummon mökkiin Keminmaan Liedakkalaan palataan yhä kalaan ja marjaan, vaikka Mari muutti Lohjalle jo lapsena.
13-vuotiaana hän säästi viikkorahoja virveliin, koska näki pojilla sellaisia. Murrosiässä pojat kiinnostivat hetkellisesti enemmän kuin virveli.
Seitsemän vuotta sitten hän löysi vakituiseksi kalakaveriksi Esan. Kun Mari ja Esa tapasivat, Esa oli hiljan ruvennut treenaamaan perhokalastusta. Perhokalastusta ei kokeiltu ihan ensimmäisillä treffeillä, mutta melkein.
Pian perhokalastuksesta tuli Marin juttu. Hän luki alan kirjoja, haki tietoa netistä ja liittyi perhokalastusseuraan.
Mari kuvailee perhokalastusta maagiseksi. Näin hän kirjoittaa siitä blogissaan:
”Joessa liikkuessa kivet muljuvat kahluukenkien alla opettaen keskittymistä, virta painaa reittäni muistuttaakseen olemassaolostaan. Kalaa ei joki heti tarjoa. Laitan käteni kylmään veteen ja kurkistan kiven alle. Löydän ruskean sävyisiä toukkia ja löydän rasiastani jotain mikä muistuttaa sitä.
Tarjoan larvaani pohjoisen harjukselle ja se sattuu kelpaamaan. Ihastelen harjuksen upeita sävyjä ja kaunista purjetta ennen kuin päästän sen takaisin kasvamaan.
Rakastan perhon viuhumista. Aivan liikaakin, sillä tähän mennessä olen oppinut, että vähemmälläkin voisi tulla toimeen. Siiman kauniit silmukat leijuvat ilmassa. Siiman latautuessa siirtyy kehoon mieletön energiajännite. Tuntureiden hiljainen, voimakas läsnäolo luo kehdon, josta en haluaisi poistua.”
Mari oli mökillä nostamassa perunoita, kun Arktiset vedet -tv-ohjelman tuottaja soitti. Näyttelijä, kala-aktivisti Jasper Pääkkönen oli suositellut Maria telkkarisarjaan, koska oli lukenut Marin blogia, jossa hän kirjoittaa muun muassa vastuullisesta kalastamisesta.
Sarjassa retkikunnallinen kalastajia seikkailee pohjoisen luonnossa. Mari on ollut sarjassa mukana kolme kautta, ja on äijäporukan ainoa nainen. Ensimmäinen reissu, jolla Mari oli mukana tehtiin Ruotsin Lappiin Kummaenolle. Sitä on seurannut moni huikea seikkailu muun muassa Ruotsiin, Norjaan, Islantiin. Maisemat ovat sarjassa mielettömät, vaikkei katsoja niin kalastamisesta piittaisikaan.
Kuudennelle tuotantokaudellekin Maria pyydettiin mukaan, mutta raskauden takia se jäi väliin. Pienemmästä syystä hän ei olisi jättänyt väliin reissua Patagoniaan Etelä-Amerikkaan.
Sarjassa mennään ilo edellä, luontoa kunnioittaen. Luonto on Marille sydämen asia.
– Koen olevani etuoikeutettu, kun pääsen liikkumaan luonnossa. Haluan pitää sen puhtaana.
Erityisen läheinen Marille on lapsuuden Kemijoki.
– Sen tarina on surullinen. Monia vanhoja ihmisiä joen kohtalo surettaa niin, etteivät he pysty edes puhumaan siitä. Kemijoki olisi Euroopan mahtavin lohijoki, mutta se padottiin aikoinaan työpaikkojen ja rahan toivossa. Kalatiet eivät toimi. Lohia sumputetaan ja nostetaan, mutta kutusorakoille ei pääse ja alasvaelluksilla kaloja kuolee turbiineihin.
Jos jokea ei olisi tuhottu, se olisi arvokas kalastusmatkailun kohde, Mari arvelee. Suomen kalavedet ovat hänen mielestään ylipäätään huonossa kunnossa.
Hoitajan ammatti oli Marin haave jo lapsena.
– Hoivaviettini oli kova. Se kohdistui muun muassa kissoihimme. Äiti yritti puhua lukion puolesta, mutta minä halusin lähihoitajaksi. Erikoistuin päihde- ja mielenterveystyöhön. Se oli hyvä valinta, sillä siitä on apua myös kehitysvammaisten parissa.
Marin työpaikka on Lohjalla Etevan kehitysvammaisten asumisyksikössä, jossa jokaisella on oma asunto. Suurimmalla osalla asukkaista on mielenterveyden häiriöitä tai autismia. Mari on opiskellut myös psykoterapeuttiset valmiudet -lisäkoulutuksen.
– Olen viihtynyt tosi hyvin. Työssä oppii koko ajan uutta. Itseään pitää haastaa jatkuvasti. Moni asukas on tullut meille suljetusta ympäristöstä kuntoutumaan ja jäänyt. Tutustumme jokaisen unelmiin ja tuemme niiden toteuttamisessa olkoon se mopo, manikyyri tai nakkisopan keittäminen. Elämä ei saa olla liian suojattua. Jokaisella pitää olla oikeus tehdä myös virheitä.
Erään asiakkaan mopokortti vaati paljon työtä, mutta unelma toteutui. Se auttoi saamaan työpaikan ja ehkä myös poikaystävän.
– Ihmisen haaveita ei saa vähätellä. Romahtaisin, jos minulle tultaisiin sanomaan, että et enää ikinä pääse Norjaan kalaan.
Mari on tutustuttanut kalastamiseen myös oman yksikkönsä asukkaita ja jo rivitalon pihalla on treenattu heittoja.
Viitisen vuotta sitten Mari joutui yllättäen potilaan rooliin. Hän ajoi Hanko–Hyvinkää-tietä crossfit-tunnille ja oli kääntymässä vasemmalle, kun auto törmäsi hänen peräänsä. Holtittomasti ajaneesta miehestä oli jo ilmoitettu poliisille. Miehen auto ajautui törmäyksessä vastaantulevien kaistalle ja sen seurauksena Marin auton keulaan iskeytyi vielä rekka. Hän löi päänsä ja kovaa.
Mari oli pitkään poissa töistä. Hänelle puhuttiin jo varhaiseläkkeestä. Se nosti kiukun ja taistelutahdon.
– Anoin pomoltani, että hän ottaisi minut osa-aikaisesti töihin. Onneksi hän suostui. Aluksi en saanut olla lääkkeiden kanssa tekemisissä ja esimerkiksi raportilla oli vaikea muistaa asioita. Pikku hiljaa aivot aktivoituivat ja uudet reitit löytyivät.
Kolarista jäi lievä aivovamma. Muille se ei näy, mutta Mari itse huomaa joskus, että puhe vähän tökkii tai ajatus katkeaa, mutta esimerkiksi väsyvyyttä ei enää ole. Onnettomuuden jälkeen hän nukkui aluksi 20 tuntia vuorokaudessa.
– Ehdottomasti sain voimaa toipumiseen kalastuksesta. Vesillä pystyin harjoittelemaan ilman paineita sorminäppäryyttä, kehittämään fysiikkaa ja kokea onnistumisia. Tiedän omasta kokemuksestani, että vaikeastakin onnettomuudesta voi kuntoutua.
Mari Elal ja Esa Keino menivät melkeinpä ensitreffeillään kalaan. Nykyään he vievät ponttoniveneellään erityisryhmiä vesille. Kuva: Annika Rauhala
Aurlahden rantaan kurvaa veneellään kollega, kalaopas Peter Lahti. Häneen liittyy muheva kalajuttu, joka julkaistiin iltapäivälehdissäkin.
Peter sai kesällä 2010 Lohjanjärven ellei peräti koko Suomen suurimman kuhan. Hän kolkkasi sen veneellään. Kuha oli niin järkyttävän kokoinen, että hän pelkäsi törmänneensä ruumiiseen. Haaviin saatu otus oli kuitenkin 12,2-kiloinen kala.
Kun Mari ja Esa vievät erityisryhmiä kalaan, saalis ei ole pääasia, vaikkakin mukava lisä.
Erityisryhmien kanssa vesille ei lähdetä suinpäin, vaan se vaatii suunnittelua. Esteettömyys on pariskunnalle tärkeää niin veneessä kuin nettisivuillakin. Laiturin pieniä kynnyksiä varten on kolme erilaista ramppia. Ponttoniveneeseen mahtuu kaksikin pyörätuolia – vastaavanlaisia veneitä ei ole Suomessa montaa.
Jokaiselle retkelle tehdään etukäteen turvallisuussuunnitelma.
– Jos kalareissulla joku yrittäisi kiipeillä veneessä kuten valokuvaaja nyt, reagoisimme aika äkkiä, Esa huomauttaa.
Säätila on yksi, mitä pitää seurata. Olosuhteet voivat muuttua nopeastikin ja tuuli nousta.
Kalastustapa valitaan asiakkaan toimintakyvyn ja toiveiden mukaan. Jigikalastus vaatii enemmän motoriikkaa, koska siinä pitää heittää, kelata ja hallita siimaa. Vetouistelu soveltuu useimmille, sillä vavat ovat kiinnitettyinä veneen perään.
– Kalastamisessa on paljon kuntouttavia elementtejä. Vene keinuu ja se vahvistaa keskivartalon hallintaa. Vesillä ärsykkeitä tulee kaikille aisteille, kun tuulen vire käy kasvoilla. Jos nappaa, asiakas saa kelata kalan veneeseen, kuvailee Esa.
Eräs autistipoika pääsi Marin ja Esan mukana elämänsä ensimmäistä kertaa kalaan. Sitä valmisteltiin hänen hoitajiensa kanssa yhteistyössä huolellisesti. Reissun eri vaiheet tulivat etukäteen tutuiksi kuvakorteista. Mukana oli neljä hoitoalan ammattilaista. Lopulta itse kalastus kesti kymmenen minuuttia, mutta elämyksenä se oli suuri.
– Tiedän, että yksiköissä tehdään työtä sydämellä, mutta niissä voitaisiin ottaa enemmän hallittuja riskejä ja rikkoa arjen rutiineja, Esa rohkaisee.
Mari on opiskellut erityisryhmien vesistöohjaajaksi eli iktyocare-koulutuksen, joka on 35 opintopisteen laajuinen. Koulutus on sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille sopiva täydennyskoulutus. Kummallakin on kalastusoppaan koulutus.
– Luonnossa liikkuminen kuuluu kaikille. Pyörätuoli tai muistisairaus ei saisi olla sille este. Salainen haaveeni on, että Kela tukisi tätä kuntoutusmuotoa, mutta sen toteutuminen vaatisi paljon työtä, Mari sanoo.
Esa näyttää kännykästään kuvaa, joka otettiin Benjaminista valokuvaamossa. Vauva on aseteltu koriin. Kädessään hänellä on teko-onki ja ongessa saaliina perheen kissan leikkikala.
Suomalaisista 1,8 miljoonaa ilmoittaa harrastavansa kalastamista – harrastus sopii monille. Joukossa on ihmisiä satunnaisista mato-onkijoista aina näihin himokalastajiin.
Mari tosin pohtii, että hän saattaa olla vauvan takia hetkellisesti toipunut kalahulluudestaan. Ennen hän saattoi kalastaa putkeen 22 tuntia.
Juttu on julkaistu Tehy-lehdessä 9/2017.
