– Minun on helppo ymmärtää ihmisiä, joiden itsemurhaa ihmetellään jälkeenpäin, koska kaikki näytti olevan kunnossa. Työkaverini sanoi joskus, että minulla on jännä yhteys nuoriin naisiin, jotka näyttävät olevan kuosissa, mutta ovat hyvin ahdistuneita. Ymmärrän heitä itseni kautta.
Tehy-lehdessä ollut juttu Kimmo Takasen kirjasta Tunne lukkosi kolahti Saraan täysillä. Kirja kertoo, kuinka lapsuudessa opitut tavat reagoida vaikuttavat koko loppuelämään. Sara aloitti terapian.
Eräällä terapiakerralla hän pui tavallista parisuhderiitaa ja sen jälkeisellä mielikuvamatkalla lapsuuteen syntyi tunneyhteys vaikeisiin muistoihin. Kun hän lähti kotiin, hampaat löivät loukkua.
Muutama päivä myöhemmin pintaan alkoi nousta vaikeita muistoja. Kun hän lepäsi sängyllä, hänestä tuntui, että häntä kosketaan. Hän sai voimakkaita dissosiaatiohäiriön oireita: keho tuntui halvaantuvan eikä puhe kulkenut.
– Onneksi ymmärsin, mistä oli kyse. Muuten olisin varmaan juossut aivokuvauksissa ja muissa tutkimuksissa. Kun pienen lapsen turvattomuus iski pintaan, kivut olivat lähes jatkuvia. Välillä mietin, saisinko fibromyalgia-diagnoosin. Parin ensimmäisen vuoden jälkeen kivut ovat pikku hiljaa helpottaneet. Yritän vähitellen liittää pahat kokemukset terapian avulla osaksi elämääni.
Sara ottaa kaapista muumimukin, sekoittaa kaakaon ja istuu pirtin pöydän ääreen. Olemme valokuvaaja Sini Yrjänän kotona punaisessa maatalossa Ruukissa. Kodikkaassa tuvassa leikkii Sinin lapsia ja hänen vanhimman tyttärensä lapset. Sini laittaa nakkikeittoa.
– Minä sitten tykkään tästä talosta, Sara huokaa.
Sara ja Sini tapasivat ensi kertaa kaksi vuotta sitten. He kirjoittelivat netin Siniset siivet -vertaistukipalstalla ja tajusivat asuvansa samalla suunnalla, Sini Ruukissa ja Sara Sievissä. Sara tuli lastensa kanssa kylään. Jo toisella kerralla otettiin voimauttavia valokuvia, sillä Sini oli lupautunut ottamaan niitä tukipalstan projektiin.
– Sini on minulle tavallaan äitihahmo. Kun katson häntä, näen miten hän on lähtemässä lentoon. Hän on toipumisessa pidemmällä kuin minä ja näen, että olen menossa samaa kohti. Se tuo toivoa.
”Mun erityinen ystävä. Sulle voi puhua sellaista, mitä muille ei voi.”
Sini ja Sara muistelevat hyväksikäyttäjien sanoja. Pienen ihmisen aikuisen nälkä oli kova. Lapsia sillä silmällä katsovat osaavat valita uhrinsa.
8-vuotiasta Siniä hyväksikäytti sukulainen. Pienellä lapsella ei ollut oikeita sanoja, mutta hän tiesi, että jotakin kamalaa oli tapahtunut. Muutaman vuoden kuluttua Sini uskaltautui kysymään tädiltään, mitä huorin tekeminen tarkoittaa, koska epäili teon liittyvän siihen. Vastauksen kuultuaan hän ajatteli, että ei, sitä se ei ollut. Kumpikaan ei ollut naimisissa.
– Hyväksikäyttö on vaikuttanut minuun kokonaisvaltaisesti. En ole esimerkiksi pystynyt ottamaan myönteistä palautetta vastaan, koska olen ajatellut, että sen varjolla tehdään pahaa. Olen ajatellut, että kehuja on joko liian kiltti tai mielistelee saadakseen jotakin.
– On kohtalokasta, että hyvä aikuisen huomio tulee siltä, joka tekee pahaa, Sara lisää.
Kun Sini parikymppisenä oli menossa hoitamaan hyväksikäyttäjän lapsia, tämä odotti autossa, pysäytti Sinin ja pyysi anteeksi. Se aiheutti uuden trauman. Keskustelu vahvisti, että tapahtuma oli totta ja mies tiesi tehneensä väärin.
Sini ei edelleenkään uskaltanut kertoa asiasta kenellekään. Kuusi vuotta sitten hän ei enää pystynyt peittämään pahaa oloaan ja kertoi hyväksikäytöstä eräälle sukulaiselleen ja sitten miehelleen. Sini sai pahan ihottuman ja voi huonosti sekä fyysisesti että psyykkisesti. Olo muuttui vähitellen paremmaksi terapian ja vertaistuen avulla.
Kun kätilö piti synnytyksessä kiinni jaloistani, se tuntui kidutukselta. Niin hyväksikäyttäjäkin oli tehnyt.
Tekijä myönsi tekonsa osittain, mutta vähätteli sitä. Sini halusi häneltä vastauksia avoinna oleviin kysymyksiin, kuten kuka puki hänet teon jälkeen. Vastauksia ei ole tullut. Yksityiskohdat auttaisivat käsittelemään asiaa.
Puoliso on tukenut ja ymmärtänyt. Ajanut auton oven eteen ja vienyt terapiaan, kun Sinin voimat ovat olleet lopussa. Myös usko on auttanut. Vaikka Sinille on tehty uskonnon varjolla pahaa, hänen henkilökohtaista suhdettaan Jumalaan se ei ole horjuttanut.
– Vaikka tämä ei ole ollut helppoa, meidän perhettämme tämä on yhdistänyt. Aikuiset lapset näkevät minussa tapahtuneen muutoksen.
Synnyttäminen aktivoi traumat sekä Saralla että Sinillä. Saralla on neljä lasta, Sinillä yksitoista.
– En voinut mitenkään synnyttää selälläni. Synnytyksen jälkeisten alapääkipujen kanssa olen ollut ihan tärinässä, Sara sanoo.
Viimeisen raskauden aikana Sara kävi läpi hyväksikäyttöä. Tuntui tuskastuttavalta, että keho ei ollut vieläkään oma. Hänelle oli jo luvattu sektio, mutta kätilö sai olon niin turvalliseksi, että Sara synnytti alateitse.
– Viimeiset kaksi raskausviikkoa olen aina pelännyt ja miettinyt itsemurhaa. Kun kätilö piti synnytyksessä kiinni jaloistani, se tuntui kidutukselta. Niin hyväksikäyttäjäkin oli tehnyt. Kahdessa viime raskaudessa olin pelkopolilla, sillä silloin pystyin jo puhumaan asiasta, Sini kertoo.
Omia lapsiaan naiset ovat vahtineet ja suojelleet väsymiseen asti. Yökylään ei ollut asiaa ja lapsia on kuskattu isoiksi asti. Sini sanoo, että aluksi hän ei luottanut kehenkään, ei mieheensäkään. Sara on vasta nyt päästänyt isommat lapset partioon.
Saran autossa on keltaiseen lasten pussilakanaan pujotettu painopeitto, jollaista käytetään esimerkiksi adhd- ja autistilasten hoidossa. Peitosta on ollut Saralle paljon apua. Hän on suositellut sitä monelle kohtalotoverillekin, sillä painon tunne auttaa rauhoittumaan ja tuo kehoon turvallisen olon. Kaikilla se ei toimi: joitakin paino ahdistaa. Toipumisen alkuaikoina Sara otti peiton varmuuden vuoksi autoon kauppareissuillekin.
Ensi kosketuksen painon tunteesta Sara sai, kun hän käpertyi kerran terapiassa lattialle tuolin ja seinän väliseen nurkkaukseen.
– Tunsin kehoni rajojen kautta turvaa ja rauhaa tavalla, jota en ollut ennen kokenut. Se sai kokeilemaan painopeittoa.
Toisaalta toivoin kuolemaa, mutta ajattelin, etten voi kuolla, koska en voi tuottaa äidille surua.
Lapsuuden tapahtumista Saralla ei ole aivan tarkkaa kuvaa. Saran isä kuoli jo varhain. Äiti teki kauppa-autolla pitkiä vuoroja ja Sara oli hoidossa. Kun Saran muistot ovat nousseet pintaan, äiti on kokenut syyllisyyttä siitä, ettei pystynyt suojelemaan tytärtään.
– Minulle kehittyi vahva selviytyjän kuori. Olen selvinnyt elämästä, mutta en ole elänyt sitä. Olin aina se iloinen ja reipas, vaikka jo lapsena koin vahvaa kuolemanpelkoa ja ahdistusta. Toisaalta toivoin kuolemaa, mutta ajattelin, etten voi kuolla, koska en voi tuottaa äidille surua.
Kerran Sara yritti kertoa pahasta olostaan koulukuraattorille, mutta hän ei pystynyt tulemaan ulos hyväntuulisen tytön roolistaan.
– Jos uhri yrittää puhua asiasta ammattilaiselle, viesti voi tulla kömpelönä ja puhuja voi taantua tilanteessa lapseksi. Ammattilaisen on osattava kuunnella ja antaa tilaa. Muuten suu voi sulkeutua lopullisesti.
Uravalintaansa hän pitää itsensä etsimisenä, mitä se on ehkä monella muullakin psykiatrisella sairaanhoitajalla.
– Opinnot suoritin täpäkästi kolmessa vuodessa, vaikka sain sinä aikana esikoiseni. Se oli sisäisen turvattomuuden ajamaa kontrollia.
Aluksi naiset olivat valokuvissa selin, kasvojaan näyttämättä.
Sinin unelma oli tehdä valokuvakirja. Hän oli tutustunut Miina Savolaisen kehittämään voimauttavan valokuvauksen menetelmään, jossa kuvattava luo kuvan tarinaa ja päättää, millaisena tahtoo itsensä näyttää. Sini ajatteli, että menetelmällä voisi auttaa seksuaalista hyväksikäyttöä kokeneita.
Hän kokosi ryhmän naisia, joista osaa on käytetty hyväksi lapsena, osaa aikuisena. Omista kokemuksistaan hän ei ajatellut aluksi kertoa.
Rohkeus esiintyä kirjassa nimillään ja kasvoillaan syntyi vähitellen.
– Olemme salanneet hyväksikäytön tekijän puolesta ja olemme kantaneet heidän häpeäänsä. Vertaistuella on ollut iso merkitys siinä, että olen uskaltanut jättää häpeän taakseni, Sini kertoo.
Vaikeina hetkinä Sini mietti, että jos hän tästä selviää, hän antaa asialle kasvot, sillä uhrin kärsimys jää usein piiloon. Nähdyksi tuleminen on ollut voimaannuttava kokemus.
– Julkisessa keskustelussa unohdetaan usein, että vaikka tekijä joutuisi vankilaan, se ei paranna uhria. Toipuminen kestää ja tapahtunut vaikuttaa koko elämän ajan, Sara sanoo.
Kun Piilosta-kirja helmikuussa julkaistiin, naiset odottivat viharyöppyä tai vähintään paheksuntaa. He ovat vieläkin yllättyneitä siitä, että palaute on ollut lämmintä ja rohkaisevaa. Kirjan kuviin perustuva valokuvanäyttely on kiertänyt kirjastoja ja naisista on tehty useita lehtijuttuja. Tämä on rohkaissut muitakin kertomaan hyväksikäytöstä. Siniin on ottanut yhteyttä myös miehiä, joita on hyväksikäytetty lapsena.
Naiset toivovat, että toipumisen kuvaaminen saisi jotain liikahtamaan myös hyväksikäyttäjissä – saisi heidät hakemaan apua ja katkaisemaan mahdollisesti sukupolvien yli ulottuneen jatkumon.
Sara kertoo miettineensä, onko kirja ammatillinen itsemurha. Pystyykö hän enää tekemään hoitotyötä? Kestääkö hän sen rajallisuuden, ettei pysty auttamaan kaikkia?
– Toisaalta minulla voi olla työhöni paljon annettavaa, jos pääsen prosessissani riittävän pitkälle. Vielä asia tulee liian lähelle.
Sara on ollut neljä vuotta pois töistä. Hän yritti sinnitellä töissä siihen saakka, että olisi päässyt normaalisti äitiysvapaalle. Lopulta hän joutui antamaan periksi ja jäämään sairauslomalle kesken työpäivän.
Saralle on myönnetty ainakin vielä vuodeksi kuntoutustuki. Lapset tietävät, että äiti sairastaa, mutta saa apua. Perheen kuopus on 3-vuotias.
– En ole nyt yhteiskunnan tuottava jäsen. Entinen minäni olisi helposti lähtenyt suorittamaan terapiaa, mutta nyt en kiirehdi prosessia. Onneksi terapeuttini näki kuoren läpi ja jouduin kohtaamaan itseäni. Moni menee vastaavien kokemustensa kanssa hautaan ja elää elämänsä hampaat irvessä. Minulla on vielä elämä edessä ja pystyn elämään sen eri tavalla. Ensimmäiset 30 vuotta menivät kuin sumussa.
Sara on opetellut purkamaan vihaa Apulannan keikoilla.
Turvallinen terapiasuhde on ollut Saralle avain oikeasti läheisiin ihmissuhteisiin. Hän on löytänyt terapiasta sisäisen lapsensa, mutta myös aikuisen itsensä, joka osaa tuoda turvaa pienelle.
– Olen aina halunnut olla hyvä äiti, mutta en ole pystynyt olemaan rauhassa läsnä. Enemmän se on ollut suorittamista. En ole pystynyt kohtaamaan lapsen tunteita, kun en ole pystynyt kohtaamaan omianikaan. Enää en ota itkevää lasta syliin vain siksi, että niin kuuluu tehdä.
Sara on tyytyväinen, ettei hänen terapiansa ole ennalta rajattu Kelan 3-vuotinen. Silloin hän olisi valmistautunut alusta asti tulevaan ”hylkäämiseen”.
Terapia on ollut Saralle enemmän tuntemista kuin järkeilyä. Se ei olisi mahdollista ilman toisen kykyä ottaa vastaan voimakkaitakin tunteita. Saran terapeutti uskaltaa myös koskea potilaaseensa.
– Se tuo terapiaan syvyyttä, vaikka kosketuksen kanssa on oltava varovainen, kun ihmistä on koskettu joskus väärällä tavalla.
Terapia muuttaa ihmistä itseään ja myös suhdetta läheisiin. Itsensä hyväksyminen on antanut voimaa irtaantua toimimattomista ihmissuhteista.
Hyväntuulisesta naisesta on löytynyt valtavasti vihaa. Vihaa siitä, miten omia rajoja on loukattu. Sitä Sara on opetellut purkamaan esimerkiksi Apulannan keikoilla.
Keikalla eläytyminen on hänestä mahtavaa, mutta toisaalta kontrollin menettäminen ja musiikkiin uppoaminen myös pelottaa. Jälkeenpäin dissosiaatiohäiriö on lamauttanut kehon ja Saran jalat ovat saattaneet pettää.
Onneksi Saran mukana on ystävä, yksi kirjan ihanaisista, joka taluttaa autoon. Vaikka keho tekee tenän, mieli on rauhassa, kun lähellä on ihminen, johon uskaltaa luottaa.
Lisää luettavaa:
Saran herättänyt juttu tunnelukoista
Piilosta-kirjan Facebook-sivu
THL:n opas: Hoitoketju seksuaalisuutta loukkaavaa väkivaltaa kokeneen auttamiseksi
