Heppahöperö palasi maalle

Vaarojen sylissä seisoo punainen hirsitalo, navetta ja kaksikerroksinen aitta. Matalalta paistava talvi­aurinko heittää hangelle pitkiä varjoja. Taivas hohtaa sinisenä, joka taittuu keltaiseksi vaarojen reunoilla. On tyyntä.

Piha-aitauksessa käyskentelevät suomenhevostammat Selvä-Vappu ja Haitek, joka on tiineenä. Varsaa odotetaan syntyväksi toukokuun alussa.

Toisessa aitauksessa temmeltävät isot koiranpennut, pyreneittenkoirat Matti ja Trine. Ja kolmannessa aitauksessa hääräävät sekarotuiset koirat Seppo ja Santeri sekä saksanpaimenkoira Paavo.

Laumaan kuuluvat lisäksi kissat Pauli ja Tapsa, jotka makoilevat parhaillaan sisätiloissa.

Ja kuuluvathan laumaan myös Merja Ahonen, 54, ja Aki Parviainen, 50. Täällä Tuupovaaran Koveron kylässä asuvaa pariskuntaa yhdistää rakkaus eläimiin, maaseutuun ja juurevaan elämään.

Merja miettii, että hän ja Aki jakavat saman kokemusmaailman.

”Kun jää vaikka joskus aamulla kuuntelemaan linnunlaulua ja katsomaan nousevaa aurinkoa, ei tarvitse selittää mitään toiselle, joka on vieressä pysähtynyt juuri samasta syystä.”

Sielu hevosissa kiinni

Merja kasvoi maatilalla Pohjois-Savossa Vieremällä. Hän muistaa, miten hänellä oli pikkutyttönä usein tapana leikkiä hevosta. Hän teki kuorman pulkkaan ja veteli sitä pitkin peltoja.

Inspiraatiota hän ammensi paikallisesta Temppu-ruunasta, joka kävi isäntänsä kanssa talvella tukkihommissa. Kun Merja kuuli Tempun aisakellon kilkatuksen, hän juoksi heti metsänreunaan. Sieltä Temppu askelsi tomerana ja hikisenä, liinakko heiluen.

Merjan kotitilalla oli lehmiä, koiria ja kissoja. Mutta myös kaneja, marsuja ja undulaatteja.

”Olin täysin eläinhöpsö. Kaksisataaprosenttisesti. Kukaan muu sisaruksistani ei ollut samalla tavalla eläinten perään.”

Kaikista eniten Merja rakasti hevosia. Hän oppi lukemaan hevoskirjojen avulla ja myöhemmin hän ahmi kaikki mahdolliset Hevoshullu- ja Villivarsa-lehdet. Teininä hän veti serkun maatilalla ratsastusleirejä ja piti 4H-kerhossa teoriatunteja hevosesta. Piirtoheittimen avulla, 13-vuotiaan suurella kokemuksella, Merja nauraa.

Merja ja hänen siskonsa saivat myös oman ponin. Ehtona oli, että jos yhtenäkin aamuna jäisi menemättä aamutallille, poni lähtisi.

”Koko sieluni oli hevosissa kiinni. Ratsastus oli tärkeää, mutta ehkä vielä tärkeämpää oli hevosten hoitaminen, läsnäolo ja lämpö. Usein istuin karsinassa ja vain kuuntelin, kun hevonen rouskutti heinää.”

Merja miettii, että ehkä hevoshulluus oli mummun peruja. Mummu oli ollut nuorempana kiinnostunut muun muassa hevosten jalostamisesta. Hän myös opetti Merjalle, miten hevosille niitetään heinää viikatteella.

Lukioikäisenä Merja lähti Vieremältä. Lähtö ei ollut helppo, sinne jäi ponikin. Mutta jäi myös elämään ajatus, että ehkä hän joskus palaisi maalle ja hankkisi omia hevosia.

Kuka Aki Parviainen?

Elämä vei maalaistytön ensin Kuo­pioon, sitten Saloon ja lopulta Nokialle. Merja opiskeli psykiatriseksi sairaanhoitajaksi sekä perhe- ja pariterapeutiksi. Hän oli kuusitoista vuotta avoliitossa ja sai pojan vuonna 2000. Kymmenen vuotta myöhemmin Merja ja hänen miehensä erosivat.

Arkeen kuului työtä, perhe-elämää, ratsastusta ja juoksua. Vuosien mittaan Merjasta oli kehittynyt SM-tason maratoonari, joka kiersi kilpailuja myös maailmalla.

Kesällä 2013 Kalevan kisat pidettiin Vaasassa. Merja oli kisayleisössä kavereidensa kanssa. Aki Parviainen – keihäänheiton maailmanmestari vuodelta 1999 ja keihäänheiton Suomen ennätyksen haltija – oli paikalla valmentajan roolissa. Iltariennoissa Merjan ja Akin porukat päätyivät samaan paikkaan.

Vaikka Merja seurasi urheilua aktiivisesti, ei hänellä ollut hajuakaan, kuka on Aki Parviainen. Häneen teki vaikutuksen miehen huumori, rempseys ja Pohjois-Karjalan murre.

”Olin vannoutunut sinkku, mutta Akin tavattuani olin, että wau! Olin asunut pitkään Varsinais-Suomessa ja Hämeessä, jossa ihmiset ovat varautuneempia kuin idässä. Olin kyllä ihan myyty.”

Niin taisi olla Akikin. Ei hänelläkään ollut haku päällä, sillä hänellä oli parhaillaan avioeroprosessi meneillään. Mutta joskus elämä yllättää.

Merja sujautti puhelinnumeronsa Akin kouraan. Aki soitti Merjalle heti seuraavana päivänä.

”Puhelu taisi kestää neljä, viisi tuntia. Eiköhän se ollut aika selvä peli”, Aki naurahtaa.

Paluu lapsuuden maailmaan

Merja sanoo, että hän rakastaa Akin umpirehellisyyttä, konstailemattomuutta ja sitä, että Akilla on jalat maassa.

”Se on sellaista rehtiä alkukantaisuutta. Sitä samaa on eläimissäkin, kuten Matti-koirassa. Kun se hyppää tuohon, laittaa tassut olalle, katsoo suoraan silmiin ja nuolaisee, niin tulee tunne, että voi miten sinun kanssasi on ihana olla!”

Rakastuminen johti aikanaan isoihin ratkaisuihin. Aki asui tuolloin jo Tuupovaarassa, entisessä mummolassaan, jonne hän oli muuttanut kilpauransa jälkeen perheensä kanssa. Merja muutti Akin luokse vuonna 2014, mutta Nokia–Tuupovaara-välin ajelut jatkuivat lasten vuoksi.

Muuttaessaan Tuupovaaraan Merja oli vuorotteluvapaalla. Hän jätti vapaan kuitenkin kesken ja tarttui tilaisuuteen, kun joensuulaiseen nuorisokotiin haettiin perheterapeuttia.

Sitten heppahöperyys heräsi eloon. Ensimmäinen hevonen, Selvä-Vappu, tuli tilalle vuona 2015. Merja pääsi taas ratsastamaan maastoon ja myös hyppäämään hevosen kanssa.

”Kun viiletin Vapulla pitkin joenrantaa, palasin ajassa taaksepäin, lapsuuteen. Hevosen tuoksu sai aistit heräämään ja tunsin suunnatonta iloa.”

Hevoset eivät olleet vieraita Akillekaan, sillä hänellä oli ollut ex-puolisonsa kanssa islanninhevosia. Merja tartutti häneen kuitenkin kunnon heppakuumeen.

Kun he hankkivat norjalaisen kylmäverisen Eldsonin, joka oli kova poika juoksemaan, Akiin iski ohjastuskipinä. Aki on ajanut raviohjastajakortin ja käynyt ajamassa myös muutamia lähtöjä. Nyt Eldson on siirtynyt ratsuksi eräälle hevostallille. Toinen ravihevonen, Mas-Cara, kuoli valitettavasti suolikierteeseen viime kesänä.

Mutta, heillä on kaksi ravihevosta kasvamassa muualla. Aki kuvailee, että ajotreenissä oleva kolmevuotias Villibeth on ”koulussa” ja vuoden ikäinen varsa Ovartti ”eskarissa”, jossa se opettelee olemaan muiden ikäistensä kanssa.

Tilaa ajatella loppuun

Merjan nykyinen työpaikka on Siun sotella uudessa lasten ja nuorten mielenterveyspalveluiden yksikössä. Kyseessä on alaikäisille ja heidän perheilleen tarkoitettu perustason palvelu. Merja työskentelee asiantuntijahoitajana kouluikäisten lasten, heidän perheidensä ja verkostojen, kuten koulun ja sosiaaliviranomaisten, kanssa.

”Tapauksia on laidasta laitaan – monenlaisia mielenterveyden haasteita, kouluakäymättömyyttä, nepsy-oireilua.”

Lisäksi Merja tekee omalla ajalla pienimuotoisesti pari- ja perheterapiaa.

Työmatkaa Tuupovaarasta Joensuuhun kertyy viitisenkymmentä kilometriä, ja kotona hän on kuuden ja kahdeksan välillä. Talvikuukausina tilan ja eläinten hoito on pääasiassa Akin vastuulla, sillä hänen työrintamallaan talvi on hiljaista aikaa. Aki on kilpauransa jälkeen opiskellut metsäalan perustutkinnon ja hän tekee metsurin töitä.

Joka ilta Merja käy pitkällä lenkillä koirien kanssa. Hän vaeltaa luonnossa ja nauttii hiljaisuudesta.

Juuri nyt nämä koiralenkit ovat korvaamattomia, sillä Merja ei pääse ratsastamaan – tiineenä oleva Haitek hätääntyy heti, jos Selvä-Vappu katoaa viereltä.

Merjalle eläimet ja luonto antavat tilaa hengittää. Hän on työssään jatkuvassa vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa, eikä jaksa sitä enää vapaa-ajalla. Eläimen luokse voi mennä sellaisena kuin on ja olla hiljaa, jos siltä tuntuu.

”Ja vaikka meillä on työssä työn­ohjausta ja voin jakaa asioita kollegojen kanssa, koen usein, ettei minulla ole tilaa ajatella asioita rauhassa loppuun. Koirien ja hevosten kanssa puuhaillessa ne sitten loksahtavat kohdilleen.”

Arjen paras hetki on Merjasta hyvän yön kierros, jonka hän ja Aki tekevät yhdessä. Silloin päivä on jo paketissa, lenkit tehty ja saunassa käyty.

”Kierrämme eläinten luona, toivotamme hyvät yöt ja laitamme ’piiput suuhun’: koirat saavat yöluut ja hevosille annetaan porkkanat.”

Jokin, johon kiinnittyä

Eläimet ovat Merjalle ja Akille perheenjäseniä, jotka tuovat sisältöä ja merkitystä elämään.

”Karsinoiden puhdistamiset, eläinten ruokkimiset, hoivaamiset ja liikuttamiset toistuvat vuoden jokaisena päivänä. Rutiinit tuntuvat hyviltä, kun uutisista tulvii epävarmuuksia”, Merja miettii.

Vaikka ankarat Pohjois-Karjalan talvet koettelevat ja elämä eläinten kanssa sitoo, Merja viihtyy maaseudulla. Hän sanoo, että he laittavat Akin kanssa rahat mieluummin hevosiin ja koiriin kuin etelänmatkoihin. Viime vuoden ainoan reissun he tekivät Kuninkuusraveihin Jyväskylään.

”Tykkään käydä joskus konserteissa, mutta ei minulla ole minkäänlaista tarvetta pyöriä tuolla kaupungilla. Yökerho olisi minun pahin painajaiseni.”

Työssään Merja miettii joskus asiakkaan kanssa sitä, millainen on asiakkaan sydämen koti – jokin, johon kiinnittyä ja joka tuo turvaa. Ja jos kokee, ettei sellaista ole, he pohtivat, miten sen voisi löytää.

”Itse koen vahvasti niin, että lapsuudenkotini ilmapiiri ja eläimet olivat minulle sydämen koti – vaikka koko ajan tehtiin töitä ja vaikka ärsytti herätä aamulypsylle. Nyt se sama sydämen koti on täällä Tuupovaarassa.”