Haavoitettu, mutta vahva

Lapsuudestaan Saara Partanen haluaa muistaa Lähi-idän auringon, erityisesti kesät Jordaniassa sukulaisten luona, sekä puuhat omien sisarusten kanssa. Pääasiassa hän pyrkii kuitenkin suuntaamaan katseensa eteenpäin, koska menneisyydessä on paljon kipeitä asioita.

Saara on 39-vuotias tamperelainen kätilö ja valokuvaaja, joka kutsuu itseään kunniaväkivaltaselviytyjäksi. Kunniaväkivallan taustalla on ajatus siitä, että ihminen on jollain tavalla rikkonut perheen tai suvun kunniaa, ja kunnia yritetään saada takaisin kohdistamalla häneen väkivaltaa tai sen uhkaa. Väkivalta kohdistuu usein naisiin, ilmenee monissa muodoissa ja voi olla myös psyykkistä. Poliisin mukaan kunniaan liittyvä väkivalta on yleistynyt Suomessa viime vuosina.

Kun Saara oli 19-vuotias, hän jätti taakseen lapsuudenperheensä, koska koki, että se oli ainut tapa selviytyä.

”Olen todistanut itselleni, että on mahdollista rakentaa tyhjästä itsenäinen ja turvallinen elämä. En ottanut mukaani kuin muutaman vaatekappaleen ja koruni, jotka myin saadakseni rahaa. Aloitin uuden elämän nollapisteestä.”

Yksin ja erilainen

Saara kasvoi islaminuskoisessa perheessä, johon kuului neljä lasta ja vanhemmat, suomalainen äiti ja palestiinalainen isä. Saaran varhaislapsuus kului Lähi-idässä, mutta kun hän oli esikouluiässä, perhe muutti Suomeen.

Perheen ilmapiiriä Saara kuvailee ahdistavaksi ja toksiseksi eli myrkylliseksi. Hänen mukaansa kuri oli kova, ja jos sääntöjä rikkoi, seurasi fyysisiä rangaistuksia.

Koska koulusta piti tulla suoraan kotiin eikä kavereita saanut tuoda mukana, Saara jäi kaveripiirien ulkopuolelle.

Kun Saara oli 12-vuotias, hänen kuukautisensa alkoivat. Silloin hän ryhtyi käyttämään hijabia eli huivia, joka peittää hiukset ja kaulan.

”Olin ihan lapsi vielä. Sen jälkeen jäin koulussa täysin yksin. Ne vähätkin kaverikontaktit, joita minulla oli ollut, loppuivat. Yksinäisyys tuntui hirveältä.”

Kun perhe muutti Suomessa toiselle paikkakunnalle, Saara ystävystyi tutun perheen tyttären kanssa, joka myös käytti hijabia. Hänestä tuli Saaran bestis yläasteella. Ystävyys ja kokemus siitä, että ei ole yksin erilainen, oli Saarasta hyvin voimaannuttavaa.

Raju lähtö

Abiturienttivuonna tapahtui iso käänne. Saaralle kirkastui, että se tulevaisuus, joka hänellä oli edessään, ei ollut hänen oman tahtonsa mukainen vaan sitä, mitä häneltä odotettiin. Hän oli kihlautunut tutun jordanialaisen miehen kanssa ilman seurustelua. Saaran mukaan hänen olisi lukion jälkeen pitänyt muuttaa Jordaniaan, mennä kihlatun kanssa naimisiin ja aloittaa lääketieteen opinnot jordanialaisessa yliopistossa.

”Aloin kyseenalaistaa asioita, vaikka se tuntui alussa syntiseltä – aivan kuin paholainen olisi kuisku­tellut korvaan. Mietin, että ehkä voisin tehdä jotain muuta, ihan täysin jotain muuta.”

Kihlaus purkautui yhteisestä päätöksestä, mutta Saara pyysi, että entinen kihlattu ei kertoisi siitä kenellekään. Kihlauksen purkautuminen aiheuttaisi ison häpeän perheelle, ja Saara pelkäsi, että sillä olisi seurauksensa.

”Halusin myös luopua huivista. Jouduin sen takia kokemaan uhkailua ja väkivaltaa. Minulle sanottiin, että jos en käyttäisi enää huivia, häpäisisin koko perheen ja olisi parempi, jos olisin kuollut.”

Samoihin aikoihin Saara rakastui ensimmäistä kertaa elämässään. Rakkauden kohde oli ”ihana rokkipoika” samasta lukiosta.

”Hänelle kerroin kaiken. Sen, että edessä on fiasko, kun kihlauksen purkautuminen paljastuu. Sanoin, että minut lähetettäisiin Jordaniaan ja naitettaisiin siellä. Pelkäsin, että joudun sinne, enkä pääse enää omin avuin pois.”

Lopulta asiasta saivat kuulla myös muut ihmiset, joihin Saara luotti. Alkoi syntyä suunnitelma siitä, miten Saara lähtee pois kotipaikkakunnalta.

Heti viimeisten ylioppilaskirjoitusten jälkeen Saara lähti poikaystävän kanssa ajamaan kohti pohjoista ja suurempaa kaupunkia. Pakoautona oli Saaran isän vanha auto, jota hän sai käyttää. Siellä Saara riisui huivinsa lopullisesti. Oli vuosi 2004.

Perillä Saara hankki itselleen turvakiellon. Se estää osoitetietojen luovuttamisen väestötietojärjestelmästä yksityishenkilöille, yrityksille ja joissain tapauksissa viranomaisillekin. Turvakiellon voi saada, jos on perusteltu syy epäillä, että terveys tai turvallisuus on uhattuna. Saara myös kertoi poliisille tilanteestaan: että ei ole kadonnut vaan lähtenyt omasta vapaasta tahdostaan ja että uskoo olevansa todellisessa vaarassa, jos palaa kotiin.

Nuo katoavat hetket

Valokuvastudion yleisilme on boheemi: kermanvaaleat seinät, puunvärisiä rottinkisia huonekaluja, valkoisia makrameita, vaaleita pampaheiniä ja kuivakukkia. Saara kuvaa ihmisiä paljon ulkona ja luonnossa mutta myös täällä valokuvastudiollaan Kangasalla.

Valokuvaus on Saaralle intohimo, joka haastaa häntä aina uudestaan: pystyykö hän pysäyttämään ajan juuri sillä merkityksellisimmällä hetkellä.

”Valokuvassa ihminen on kuolematon. Kuvaan saadaan ehkä ihan pikkuinen murunen sitä sieluakin ikuistettua. Valokuvaan tallentuu muistoja ja hetkiä, joita emme saa enää koskaan takaisin.”

Saara muistaa rakastuneensa valokuviin jo pienenä. Hänen isoisänsä oli ollut innokas valokuvaaja, ja kotona oli metallisessa keksipurkissa valtava määrä mustavalkoisia valokuvia ­ihmisistä ja paikoista, joita Saara ei tuntenut. Kuvien tunnelma kiehtoi häntä.

Tarve ikuistaa hetkiä voimistui, kun Saaran tytär syntyi kahdeksan vuotta sitten.

”Tajusin, että herranen aika, lapsihan kasvaa ihan hirveällä vauhdilla! Miten ihmeessä saisin pullotettua tätä vauvatuoksua tai ikuistettua nuo pulleat kädet. Tuntui kuin kaikki olisi valunut sormien läpi kuin hiekka.”

Kun Saara aikoinaan lähti kotoaan, hän sai otettua itsestään ja sisaruksistaan vain muutamia kuvia mukaansa. Se häntä surettaa. Kuvalliseen histo­riaan on jäänyt valtavia aukkoja.

Itse valittu perhe

Istumme valokuvausstudion pöydän ääressä, syömme Saaran ystävän baby shower -kutsuilta jääneitä vaahtokarkkeja ja käymme läpi Saaran kummallista elämää.

Yksi kysymys askarruttaa eniten: Mistä Saara keräsi voiman ja rohkeuden repäistä itsensä irti lapsuudenperheestään ja hypätä tuntemattomaan?

”Ei minulla ollut mielestäni muuta vaihtoehtoa. Halusin elää”, hän vastaa.

Saara liikuttuu, kun hän muistelee silloista poikaystävää ja eroa, joka tuli, kun he lähtivät tahoilleen opiskelemaan.

”Kun käännyin kristinuskoon ja kävin rippikoulun, rippipappini sanoi minulle, että jotkut ihmiset on tarkoitettu meille siksi, että he kulkevat rinnallamme tietyn matkaa. Olen valtavan kiitollinen siitä, että se yhteinen matka tuli kuljettua.”

Eron jälkeen Saaran ei onneksi tarvinnut jäädä yksin. Eräs opiskelukaveri halusi muuttaa hänen kanssaan kimppakämppään.

Sitten kuvioihin astui Mikko Partanen. Saara ja Mikko menivät ensitreffeille vuonna 2008, ja Saara naurahtaa, että treffit jatkuvat edelleen.

Tyttären ja miehen lisäksi Saaran perheeseen kuuluvat ne, jotka hän on itse valinnut: ystävät, Mikon vanhemmat sekä sisarukset, joiden kanssa hän on tekemisissä liki päivittäin.

Omiin vanhempiinsa hän ei ole ollut yhteydessä vuosikausiin.

”Minulla ei ole kodin ikävää eikä isän ja äidin ikävää. Se saa olon tuntumaan rikkinäiseltä. Jos ihmiset kyselevät perheestäni, on helpompi vastata, että koska he asuvat kaukana, emme näe toisiamme. Jos kerron, mitä on oikeasti tapahtunut, ihmiset kauhistuvat ja joudun lohduttamaan heitä.”

Katse hyvään

Saara tiedostaa, että lapsuuden tapahtumat ovat jättäneet häneen jälkensä. Kokemukset ovat tehneet hänestä varovaisen ja tunnustelevan. Hän aistii herkästi asioita ympärillään ja yrittää lukea ihmisiä. Hiljaisuuden hän kokee painostavana.

”Ymmärrän, että nämä ovat haa­voitetun ihmisen selviytymismeka­nismeja.”

Jossakin vaiheessa hän kävi psykoterapiassa, mutta jätti sen kesken, koska ei halunnut vatvoa lapsuuttaan.

”Katson mieluummin tulevaisuuteen. En märehdi menneessä, mutta en kielläkään sitä. Tiedän, mitä olen. Ajattelen esimerkiksi paljon asioita arabiaksi. Ja välillä tiedostan hyvin kirkkaasti myös olevani arabi, sillä suomalainen yhteiskunta ei ole kauhean lämminhenkinen arabeja kohtaan.”

Saara korostaa, että arabikulttuurissa on hänestä myös paljon tärkeitä ja arvokkaita asioita: kieli, musiikki, ruoka ja tietyt tavat, kuten vanhempien ihmisten kunnioittaminen ja perhekeskeisyys.

Arabikulttuuri on läsnä myös Saaran elämässä. Hän esimerkiksi kuuntelee Spotifyssä uusinta arabimusiikkia, valmistaa usein arabialaisia ruokia kuten hummusta ja tabboulehia ja puhuu tyttärelleen toisinaan arabiaa.

Ajan parantava voima

Kätilö Saarasta tuli, koska hän haluaa olla naisten puolella. Saara on työskennellyt Taysissa sekä raskaana olevien naisten kanssa että sikiötutkimuskätilönä.

Taustansa takia hän on herkkä huomaamaan väkivallan merkkejä ja ottamaan asian puheeksi.

”Väittäisin, että ihminen, joka on elänyt perusturvallista elämää, saattaa arkailla puheeksiotossa. Minulla ei ole liiallista hienotunteisuutta tässä asiassa. Jos epäilen, että asiakas kohtaa väkivaltaa, en koskaan jätä kysymättä. Sillä se voi olla kysymys, joka pelastaa hänet.”

Joskus Saara on toimittanut naisia turvakotiin suoraan vastaanotolta. Ja joskus taas käy ilmi, että huoli on ollut turha. Mutta kysymys ei ole turha tai nolo koskaan.

Naisiin kohdistuvan väkivallan muodot ovat moninaiset. Saara huomauttaa, että väkivaltaa ilmenee kaikissa kulttuureissa, myös suoma­laisessa.

Saara selviytyi itsenäiseen ja ­turvalliseen elämään. Hänelle se ­merkitsee fyysistä koskemattomuutta ja taloudellista itsenäisyyttä, mutta myös sitä, että hän saa itse päättää, missä asuu, mitä pukee päälleen, mitä tekee työkseen ja missä käy ja kenen kanssa.

”Asioita, jotka ovat itsestään selviä valtaosalle ihmisistä tässä maassa.”

Kun Saara on äitinä seurannut tyttärensä kasvua, hän ei ole palannut ajatuksissa taaksepäin omaan lapsuuteensa – kuten moni meistä tekee. Saara pohtii, että se on ollut myös oman psyyken suojelua.

”En tiedä, miksi minä olen selviytynyt. Aina en ollut edes kovin varma siitä, että selviytyisin. Mutta ajalla on parantava voima.”