Sanna Autio työskentelee Espanjassa koulusairaanhoitajana, joka huolehtii diabetesta sairastavista. Terveydenhuollon ammattilaiset ovat harvinaisia espanjalaisissa kouluissa.
Sairaanhoitaja Sanna Aution työpäivään saattaa kuulua pehmoeläinten elvytystä. Kotoaan tuomiensa pehmojen avulla hän opettaa lapsille ensiavun alkeita.
”Kolmivuotiaille olen opettanut hätänumeron merkityksen ja sen, että he osaavat kertoa oman nimensä ja osoitteensa. Isommille lapsille olen näyttänyt sidoksia ja elvytystä”, hän kertoo.
Sannan työpaikka on San Miguel Arcángelin koulu. Se sijaitsee pienessä Moralzarzalin kaupungissa lähellä Espanjan pääkaupunkia Madridia.
Koulussa on reilut 400 oppilasta. Porukka koostuu 3–5-vuotiaista esikoululaisista ja 6–12-vuotiaista alakoululaisista. Espanjassa koulu on pakollista kuusivuotiaasta lähtien, mutta monet tulevat kouluun jo kolmivuotiaina, koska se on siitä asti ilmaista.
Koulusairaanhoitajien työ Espanjassa eroaa paljon kouluterveydenhoitajan työstä Suomessa. Kouluterveydenhoitajia ei Espanjassa ole, ja sairaanhoitajatkin ovat harvinaisia.
Madridin lääni palkkasi Sannan San Miguel Arcángelin kouluun kolme vuotta sitten hoitamaan oppilaita, joilla on diabetes. Tällä hetkellä koulussa on yksi diabeetikko. Sanna ei tee terveystarkastuksia eikä hänellä ole käytössään potilastietoja. Terveystiedon opettamiseen ei ole velvoitetta, joten koulusairaanhoitajasta itsestään riippuu, miten paljon sitä tekee.
Elvytys- ja turvataitojen lisäksi Sanna on kertonut isommille lapsille esimerkiksi murrosikään liittyvistä asioista ja terveellisistä elämäntavoista. Lisäksi hän hoitaa pieniä tapaturmia ja koulupäivän aikana sairastuneita oppilaita.
Sannan työaika on klo 9–16. Koulusairaanhoitajan tehtävänä on mitata diabeetikkojen verensokeri useita kertoja.
”Lapsilla ja nuorilla verensokeri voi heittelehtiä todella paljon, ja usein arvoja täytyy mitata tunnin välein, joskus useamminkin. Kasvuikä, murrosikä ja hormonit voivat saada sokeriarvot heittelehtimään. Verensokeriarvot tarkastetaan laitteella, joka mittaa ihon alle asetetusta anturista kudoksen glukoositason. Jos sensori ei tunnu luotettavalta, saatetaan myös ottaa sormenpäästä näyte.”
Koululaisten päivä Sannan koulussa kestää yhdeksästä kahteen, ja sen jälkeen on kahden tunnin ruokailuaika. Yli puolet lapsista syö koulussa ja loput aterioivat kotona. Kouluruoka on maksullista, ja lapsen perhe maksaa siitä hiukan alle sata euroa kuukaudessa.
”Meillä on koulussa oma keittäjä, ja ruoka on hyvää. Alkuruokana on esimerkiksi sosekeittoa tai munakasta ja pääruokana lihaa, kalaa, papuja tai linssejä. Jälkiruuaksi on yleensä hedelmä tai jugurtti.”
Jos diabeetikot syövät koulussa, koulusairaanhoitaja on mukana punnitsemassa ruoka-annoksen ja arvioimassa pistettävän insuliinin määrän ennen ruokailua.
Sanna itse ottaa töihin mukaan eväät, vaikka hän voisi ostaa kouluaterian viidellä eurolla. Eväiden syömiseen hänellä on tauko aamupäivällä.
”Parasta koulutyössä on mukava työyhteisö ja päivätyö. Ehdin saatella kolme poikaani koulumatkalle ja olen kotona yhtä aikaa heidän kanssaan.”
Sanna lomailee koulun loma-aikoina eli pääsiäisenä viikon ja jouluna pari viikkoa. Koulun kesäloma kestää kaksi kuukautta, ja silloin Sannan työsuhde katkeaa.
”Kesälomalla olen työttömänä, ja koska työttömyyskorvaus on aika pieni, menen kesällä usein kuukaudeksi yksityiselle klinikalle töihin”, hän kertoo.
Sairaanhoitajan töitä on paljon tarjolla yli viiden miljoonan asukkaan Madridissa. Sannan mukaan julkisella puolella palkat ja työolot ovat paremmat kuin yksityisellä. Yksityisellä puolella on myös enemmän potilaita hoitajaa kohden.
”Uusille työntekijöille ei ole niin paljon perehdytystä kuin Suomessa, vaan oletetaan, että työntekijä osaa jo kaiken. Myös hoitajan palkka ja lisät ovat täällä alhaisemmat kuin Suomessa.”
Sanna muutti Espanjaan vuonna 1997 lukion jälkeen au pairiksi välivuotta viettämään. Vuoden jälkeen hän pärjäsi niin hyvin espanjalla, että sai työpaikan hampurilaisravintolassa. Välivuosi venähti, ja Sanna jäi Espanjaan. Hän opiskeli matkailualaa, perusti perheen ja oli töissä muun muassa lentokentällä ja lentoemäntänä.
Sannan pojat ovat nyt 15-, 14- ja 11-vuotiaita. Ajatus sairaanhoitajaksi opiskelusta lähti itämään toisen lapsen syntymän jälkeen. Ura suuressa firmassa ei enää innostanut ja Sanna kaipasi merkityksellisempää työtä. Sanna aloitti sairaanhoitajaopinnot Espanjassa, mutta muutti kuitenkin perheen kanssa kolmeksi vuodeksi Suomeen ja jatkoi opintojaan. Hän valmistui Metropoliasta kätilöksi vuonna 2017.
”Pojat olivat päiväkodissa, ja vanhin ehti käydä ekaluokan Suomessa. Heidän suomen kielensä vahvistui. Puhun pojille suomea, mutta he vastaavat yleensä espanjaksi.”
Suomalainen tutkinto laillistettiin Espanjassa ongelmitta. Sanna on työskennellyt koulun lisäksi sairaanhoitajana lapsivuodeosastolla.
Tulevaisuudessa Sannan haaveena on työskennellä opettajana terveydenhoitoalan oppilaitoksessa. Sen vuoksi hän opiskelee parhaillaan vuoden kestävää ammatillisen opettajan maisteritutkintoa yliopistossa Pozuelo de Alarcónissa lähellä Madridia.
”Kaverini suoritti siellä opettajan tutkinnon, ja minäkin innostuin. Opettaminen ja koulumaailma kiinnostavat minua. Ammattiopettajana saisin myös parempaa palkkaa kuin sairaanhoitajana.”
Opintoihin kuuluu luentoja kahtena iltana viikossa ja lisäksi työharjoittelua. Sanna on esimerkiksi tehnyt kuukauden harjoittelun ammattikoulussa, josta valmistuu lähihoitajia, ambulanssityöntekijöitä ja laboratoriohoitajia.
”Seurasin opetusta ja opetin vähän itsekin.”
Sanna asuu 40 kilometrin päässä Madridista vuoristoalueella Galapagar-nimisessä pikkukaupungissa kaksikerroksisessa rivitalossa. Pojat ovat vuoroviikoin hänen luonaan ja isällään.
”Olen asunut monessa paikassa Madridissa, mutta nyt viihdyn täällä vähän kauempana. Pääsen helposti luontoon, ja lapset voivat kulkea itsenäisesti harrastuksiin ja kavereiden luokse.”
Sannan työmatka koululle kulkee rauhallisissa maalaismaisemissa. Tien molemmin puolin on ikivanha kivimuuri estämässä lehmiä kulkemasta pelloilta tielle. Työmatkaan kuluu autolla parikymmentä minuuttia, ja sen aikana Sanna kuuntelee usein äänikirjoja.
Viikonloppuisin Sanna lähtee mielellään läheiseen Sierra de Guadarraman vuoristoon minilomalle. Madridin sykkeeseen hän hakeutuu enää vain harvoin.
Sanna kehuu elämän Espanjassa olevan rentoa ja spontaania. Kuka tahansa voi yhtäkkiä järjestää illalliset nyyttärihenkeen. Vieraita varten ei tarvitse siivota, ja porukka saattaa jäädä yöksikin. Elämä on sosiaalisempaa kuin Suomessa.
”Ihmiset käyvät paljon ulkona terasseilla ja baareissa, ja kaikki ovat tosi kovaäänisiä. Käyn aika usein syömässä ulkona, sillä kymmenellä eurolla saa ihan hyvän kolmen ruokalajin aterian ja juomat.”
Kun pojat ovat isäviikollaan, Sanna opiskelee ja tekee omia juttujaan. Hän liikkuu, käy kampaajalla, näkee kavereita ja tekee käsitöitä.
”Muutama vuosi sitten aloin virkata ja neuloa. Se ei ole yleistä täällä, eikä moni edes tiedä, mitä virkkaaminen on.”
Suomessa Sanna haluaisi käydä säännöllisesti.
”Olisi kiva päästä käymään poikien kanssa Suomessa joka vuosi, jotta heillä säilyisi yhteys sinne. Pojat tykkäävät lumesta, hiihtämisestä ja luistelemisesta. Suomessa käydessämme he pyytävät heti äitiäni leipomaan kääretorttua.”
Sanna arvelee, että parin vuoden kuluttua hän voisi saada töitä opettajana. Siihen asti tulevaisuuden suunnitelmat ovat vielä vähän auki.
”Minulla on koulussa töitä vielä ainakin vuodeksi. Tulevaisuus ei huoleta, koska sairaanhoitajille ja kätilöille on aina tarjolla töitä.”
